Kiitos, olen hereillä.

Edellisen postaukseni kommentteihin tuli herätteleviä sanoja. Hyvä, että tuli. Selvästi tarve pitää sairaudesta kiinni on kova - paljon kovempi kuin olin tajunnut. En näytä enää anorektikolta, joten jollain tavalla pitää todistella olevansa edelleen toipilas. Teen sen aika tiedostamattani vielä. Minulta on tuhat ja yksi kertaa kysytty, mihin tarvitsen tätä sairautta. Olen sitä yhtä monta kertaa yrittänyt miettiä, mutta en keksi vastausta. En ole enää pitkään, pitkään aikaan keksinyt. Miksi roikun anoreksian kylmässä syleilyssä yhä vaan? Siitä irti pyristely on osoittautunut juuri niin vaikeaksi kuin osasin sen kuvitellakin. Enhän muuten olisi tässä kymmenisen vuotta sairautta mukanani raahanneena. Edelliset paranemisyritykset ovat kariutuneet jo ennen tätä kohtaa tai ihan viimeistään tässä. Tiedän, että minä tulen voittamaan anoreksian. Tiedän sen, koska minulla on niin paljon menetettävää. Panoksena on koko elämä, enkä aio hävitä tätä matsia.

On vieläkin niin hiton vaikea hyväksyä se, että olen jo normaalin rajoissa, vaikka syömiseni eivät täysin tieteen ja taiteen sääntöjä noudata. Järjellä tiedän kyllä, miten elimistö on edelleen ihan sekaisin monen vuoden vammailuista johtuen. Kakki tietävät kuitenkin sen, kuinka syömishäiriö vähät välittää järjen jupinoista. Yritän tsempata itseäni nyt kunnolla, jotta tunnistaisin ne turhat sairauden aiheuttamat ajatukset. Tällä hetkellä kroppa kipuaa sinne hyvinvointipainoon, ja sen löydyttyä voin elää tasapainoista elämää. Se on tärkein tavoitteeni juuri nyt. Lopullinen tavoite meinaa suorittamisen ohella usein unohtua, mutta nyt se on taas kirkkaana mielessäni :)

kuva