Lauantain alkua.

Aamu alkoi läskiololla, hiphei. Ajattelin, että ehkä syöminen laittaa kropan käyntiin. Söin ison aamupalan (kuvan lisäksi vielä puolikas paahtoleipä), mutta ei se paljoa auttanut. Yritin kuitenkin olla välittämättä siitä.

Leivoin tyttöjen iltaa varten bravuuriani, blondieseja. Blondies = brownies valkosuklaalla. Muutama valkosuklaapala eksyi myös suuhuni. Muutamalla tarkoitan oikeasti aika montaa palaa, mutta ah mä niin rakastan valkosuklaata :D Vaikka siitä tuleekin ällö olo. Leipomuksesta tuli hieman kuivaa, mutta ihan hyvän makuista. En seurannut uunia, joten ne olisi pitänyt ottaa vähän aikaisemmin ulos. Samapa tuo, kun maku on kohdillaan. Enemmän lopputulos on nyt valkosuklaapiiras kuin blondie, mutta ei haittaa!

 

Lähdin lenkille mieheni lähdettyä kotoa. Menin tavallaan salaa. Don't judge me. Oli outoa huomata, kuinka omat sykkeet menevät aivan eri tavalla kuin ennen. Aikaisemmin keskisykkeeni lenkeillä oli yleensä vähän yli 160, todella kovatehoisilla 170. Nyt keskisyke oli yli tuo jälkimmäinen, vaikka en juossut todellakaan kovaa. Niin, tosiaan, mulla oli sykevyö päällä, hups. Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että nyt mua kiinnostivat just nuo sykkeet, ei niinkään kalorit. Kävelin myös välillä (ottaa muuten luonnolle himmata välillä), mutta silti syke ei laskenut alle 160 oikeastaan missään vaiheessa. Muistan elävästi, kuinka viime keväänä pari viikkoa ennen sydänvauriodiagnoosia olin lenkillä, enkä saanut sykettä millään nousemaan. Se oli 130 pintaan, vaikka kuinka yritin painella menemään. Sen olisi pitänyt saada mun hälytyskellot soimaan, mutta ajattelin korkeintaan ylikuntoa ja lähinnä ärsytti.

Lenkille lähtiessäni oloni ei todellakaan ollut kevyt tai hoikka. Viime keväänä tykkäsin eniten aamulenkeistä tyhjällä vatsalla. Nyt olin syönyt ison aamupalan ja valkosuklaata leipoessani. Siitä huolimatta laitoin juoksutrikoot ja pitkähihaisen, joka oli hieman löysä, mutta ei kuitenkaan kovin. Aikaisemmin tämmöisellä mahalla olisin laittanut kaikista löysimmän paidan. Näytin peilistä katsoessani ihan ookoolta, vaikkakin melko isolta. En kuitenkaan niin isolta, etten olisi kehdannut lähteä. Näytin ehkä, no, normaalilta, ja itseasiassa se ei tuntunut niin pahalta kuin yleensä. Ehkä nämä fiilikset lisääntyvät pikkuhiljaa. Ehkä kohta ajattelen näin vaikka kerran kuussa, sitten kerran viikossa, lopulta joka päivä. Toivon näin.

Lenkillä sattui muuten hassu juttu. Vanha mies pyöräili mun takaa ja vierelle tullessaan sanoi: "Älä nyt vaan pudota kaikkea painoa pois, jätä jotain jäljelle!" :D Whaaaat, haha. Totta kai sairas mieleni alkoi analysoimaan tätä. Tarkoittiko hän sitä, että olen hänen mielestään liian pieni, eikä saisi painoa lähteä yhtään vai että ylimääräistä on, mutta jotain sais jättää. Siis oikeasti, kuka alkaa mielessään spekuloimaan jonkun höppänän papparaisen sanomisia?! Vastaus: anoreksiasta toipuva.

Juoksun jälkeen kävin suihkussa ja lämmitin ruokaa. Pitkästä aikaa käytin tavallista lautasta :) Tai tavallinen ja tavallinen, tukihenkilöni mielestä meidän arkilautaset ovat todella pieniä. Desi riisiä, 2 dl kanakastiketta, pari rkl raejuustoa ja kurkkua. Snadisti näyttää paremmalta (ja yllättäen isommalta), kun asettelee lautaselle muovikipin tai kulhon sijasta!

Lueskelin kirjaa ja makoilin sohvalla pari tuntia. Päätin syödä välipalan vähän etuajassa, jotta voisin syödä päivällisen sopivaan aikaan illanviettoon lähdön suhteen. Mustikoita, pala omenaa, 2 rkl ruishiutaleita ja 150gr jogurtti. Otin vielä puolikkaan leivän päällisineen, koska olo oli snadisti hutera.

Tämmöinen lauantain alkuosa mulla tällä kertaa :) We'll see, mitä ilta tuo tullessaan!