Me, myself and my body.

Pari päivää sitten tukihenkilön kanssa sovittiin, että tällä viikolla jätän kaiken liikunnan pois. Huominen konsertti on jo melkoinen rasituspläjäys. Sovittiin myös, että otan konserttiin mukaan tuhdin protskupatukan ja kotiin tultuani syön normaalin iltapalan. Olin vähän että miiiitääää kun tosiaan silloin joskus kahden jälkeen yöllä pitää alkaa iltapalaa syömään, mutta ymmärtäähän sen järjellä. Kulutusta tulee kuitenkin olemaan illan ja yön aikana runsaasti.

kuva

Huomenna on toiminnan täyteinen päivä. Aamupäivällä tulee vieraita ja illalla on se AVB. Ihanaa ohjelmaa, mutta kuitenkin kuluttavaa. Toisaalta mua alkaa jo hävettää se, että toipuminen väsyttää  ja on rankkaa, ja ylipäänsä se että mukamas toivun. Olen kasvanut jo niin valtaviin mittoihin (verrattuna viime kesään), että edellä mainitut tuntuvat typeriltä. Juu, tiedän, painon nostaminen on vasta puolet prosessista, mutta en voi välttää noita ajatuksia. Niitä tulee ihan jatkuvasti.

Äsken valitessani asua huomisillalle päädyin oikein tutkailemaan takapuoltani kahden peilin avulla. Peppuni on pyöreä, eikä sen iho ole tasainen. Se on ihan normaalin näköinen takamus. En saanut mitään ahdistusitkukohtausta, vaan yritin oikein tietoisesti ajatella itseäni katsellessani, että mitäs sitten? Mitäs sitten jos peppuni ei ole missin tai mallin? So what jos se ei ole littana ja siinä on ylimääräistä? Mulla voi olla ihan h*lvetin hauskaa huomenna, vaikka ne viime kesän festareilla jalassa olleet shortsit menevät enää hädin tuskin kiinni. Mä voin nauttia elämästä, vaikka alaosat pitääki kohta ostaa isompaa kokoa. Mä tarvitsen tällaista vakuuttelua itselleni, jotta opin elämään itseni kanssa. En välttämättä vielä pitkään aikaan ole tyytyväinen, mutta näin aluksi on opittava edes sietämään omaa kroppaansa. Ehkä vielä jonain päivänä opin sitä myös hyväksymään ja rakastamaan.

kuva