Niisk köh köh ynh.
Hirveä flunssa. Nenäliinoja ja Finrexiniä kuluu. Koko pää on aivan höttöä, yöllä ei saa nukuttua. Mutta kuumetta ei ole. Korkeintaan vähän lämpöä. Eli töistä ei voi (muka) olla pois. Jos kuka tahansa mun työkaveri olisi tällaisessa hapessa, kehottaisin jäämään kotiin. Ja vaikka mä tiedän sen, en silti osaa kehottaa itseäni jäämään kotiin. Niin perus. Miksi on niin vaikea kuunnella omaa vointia? Muistan ikuisesti, kun sain eräältä etelän matkalta bakteerin, joka aiheutti tuskaisia oireita. Loman jälkeen sinnittelin melkein koko viikon koulussa kipujeni kanssa. Eräänä aamuna sitten totesin äidilleni, että ehkä mun pitäis käydä lääkärissä. "Luojan kiitos, vihdoinkin!!", tokaisi äitini. Hän oli vain odottanut, missä vaiheessa tajuan itse tilanteen vakavuuden. Olen aina ollut huono menemään lääkäriin tai jäämään sairaana kotiin. Joo, pitäisi myös ajatella muita, jos on joku tartuntavaara. Jotenkin kuitenkin aina olen sitä mieltä, ettei mun taudit tartu muille. Ja muutenkin, nythän on anyways joka paikassa pöpöt liikkeellä. Tää menee varmaan samaan sarjaan ei tuu verta, ei voi sattua-sanonnan kanssa. Jos ei ole kuumetta, ei ole tarpeeksi kipeä.
Tämä ei välttämättä niinkään liity anoreksiaan, vaan enemmänkin tunnollisuuteen ja ns. kiltin tytön syndroomaan. En nimittäin ole ainoa ystäväpiirissäni, joka kokee vaikeaksi jäädä kotiin "ilman lupaa". Mulla on muutaman ystävän kanssa sanaton diili, että annetaan toisille lupia jäädä kotiin :D Kun tiedetään itse, kuinka vaikeaa se lupa on itselle antaa, tsempataan toisiamma. Aina silloin tällöin tulee viesti "mulla on 37,5 ja ihan hirveä olo, pitäisiköhän jäädä kotiin" Niihin sitten vastataan, että totta kai jäät kotiin lepäämään <3 Lapsena äiti teki päätöksen siitä, jäädäkö kotiin vai ei. Nyt sen tekevät ystävät tai puoliso. Äidin korvikkeita - haha ;) Ja siis homma toimii molempiin suuntiin, joten mikäs siinä!
Onko siellä ruudun toisella puolella jollain muulla vaikeuksia jäädä kotiin toipumaan?
Nyt lukiossa oon hellittäny, mutta peruskoulussa en ollut suunnilleen koskaan pois, enkä kertaakaan koko yhdeksän vuoden aikana lähtenyt kesken päivää pois, vaikka oli nilkka nyrjähtänyt tai verta valui suusta. Töistä en ole koskaan ollut pois, vaan työnantaja on tullut sanomaan että mee kotiin kun olen ollut heikossa hapessa, eli samaa on ilmassa täälläkin. Myös liikunta/treenit on vaikea jättää väliin kipeänä olemisen takia.
VastaaPoistaNo huh, sulla on tuollainen ollut sitten jo pitkään! Mä olin yläasteella sen verran rebel, että tuli kyllä lintsattua :P Tosin treeneistä, kisoista ja töistä en yleensä halunnut millään olla pois silloinkaan. Tosi hyvä kuitenkin, jos on vähän höllempään suuntaan mennyt. :)
PoistaKiltteys tässä kohtaa voidaan kääntää myös elämänä oman navan ympärillä, eli käyt töissä tartuttamassa muita. Mieti myös näin päin, voi helpottaa myös itseä :)
VastaaPoistaJoo yritin ajatella noin, mutta ei se jotenkin auta. Nyt muutenkin jyllää joka puolella niin paljon kaikenlaista, ni tuntuu, ettei mun flunssalla nyt ole mitään merkitystä. Typerää, I know :S
PoistaJoo, samasta ongelmasta kärsin ja pahasti. Olen jotenkin onnistunut olemaan pitämättä yhtäkään saikkupäivää yläasteen jälkeen. Tämähän ei tarkoita sitä, ettenkö ikinä olisi kipeä, vaan sitä, että mulla on ihan hirveän korkea kynnys jäädä kotiin sairastamaan. Pari kertaa olen kyllä vakavasti harkinnut saikun hakemista, mutta tuurilla toipunut juuri työaamuksi tai sitten lääkäri ei heti suostunut saikkua kirjoittamaan, joten annoin olla. Mulla on kaiken lisäksi paha tapa usein myös liikkua jopa pienessä kuumessa/flunssassa. Kun on kerran totuttautunut aina vain suorittamaan, se kynnys jäädä kotiin sairastamaan nousee entisestään. Joten kyllä, ymmärrän sua äärimmäisen hyvin. Mua hävettää olla "heikko" ja tuottaa työnantajalle ylimääräistä vaivaa tai mokata jokin hyvin aloitettu kurssi sairastumisen takia. Mutta joo, pitäis kyllä opetella tästä tavasta eroon, koska se tekee pahaa sekä itselle, että mahdollisesti muille.
VastaaPoistaOho no huh! Mä olen lääkärin määräyksestä ollut moooonta kertaa saikulla. Lääkäriä sentään uskon - ainakin yleensä. Tosin lääkärikäyntiin mua pitää patistaa aika paljon. Voi kääk, eikö lääkäri ole sulle joskus suostunut saikkua antamaan?! Toi on kyllä vihoviimeinen niitti ihmiselle, joka muutenkin venaa että on suunnilleen pää kainalossa ennen kuin menee lekuriin.
PoistaMä olen sydänlihastulehduksen kokenut, joten varsinkaan kuumeisena en enää lähtisi liikuntaa harrastamaan missään nimessä. Ehkä sunkin pitää joskus vielä kokea joku isompi jälkitauti, niin sitten uskot, ettei liikunta kipeänä kannata. Mulla se ainakin oli nimenomaan se, joka pysäytti. Ei sitä muiden sanoja usko ennen kuin vakava jälkitauti iskee omalle kohdalle. Toivottavasti saisit kuitenkin itsellesi armollisuutta tässä asiassa jo ennen kuin joku tosi vakava seuraus tulee.
Tsemppiä tavasta eroon pääsemiseen ja kiitos paljon vertaistuesta :)