Osa edelliseen postaukseen kommentoijista oli toki jossain määrin oikeassa. Silti mua joka kerta harmittaa ne "et edes halua parantua"- ja "totuus satuttaa" -kommentit. Niin että jos sanon jotakuta vaikka rumaksi ja hän loukkaaantuu, niin hän loukkaantuu siksi, koska se on totta ja totuus satuttaa? Yeah right. Toi on muutenkin mun mielestä aina jotenkin aika huono argumentti ja typerää olettamista. Haluan parantua todellakin, mutta se ei ole niin mustavalkoista. Haluaisin edelleen muistuttaa, että pitkä sairastaminen yleensä johtaa pitkään paranemisprosessiin. Olen kuitenkin päässyt jo tämän 1,5 vuoden aikana pitkälle, siis todella pitkälle! Ainakin omasta mielestäni, varsinkin kun olen ollut pelkästään kerta viikossa-luontoisessa avohoidossa. Sitäpaitsi, jokaisella on oma paranemistahtinsa ja kehityskaarensa paranemisessa. Jos joku on onnistunut pääsemään täysin sairauden tuomista lonkeroista samassa ajassa, niin onnittelen mitä nöyrimmin hienosta saavutuksesta! Kyllä minäkin saavutan saman, mutta omassa tahdissani.
Muutenkin ottaa päähän se, että jos silloin paranemisprosessin alussa olisin kirjoittanut vaikka lopettaneeni syömisen kokonaan ja laihtuneeni 25kg, olisin todennäköisesti saanut kommentteihin lähinnä tsemppauksia. Nyt kun olen jo hyvän matkaa kulkenut paranemisen tiellä ja saavuttanut mm. normaalipainon, huonommista asioista ja takapakeista tulee usein semi-ilkeää anonyymikommentointia. On niitä hyviä vertaistukea antaviakin kommentteja totta kai, iso kiitos niistä jokaisesta, saan niistä aina uutta puhtia ja voimaa<3 Enkä tarkoita, että pitäisi päätä silitellä ja ressutella, mutta jokainen joka haluaa ymmärtää mitä tarkoitan, varmasti ymmärtää. Vaikeasti alipainoisena on kuitenkin vissiin enemmän ok itkeä huonoja hetkiä, normaalipainoisena ei. En ole heittänyt hanskoja tiskiin, enkä aiokaan. Kaikenko pitäisi olla pelkkää noususuhdannetta? Sori, etten kirjoita pelkistä aurinkoisista päivistä täynnä vaaleanpunaisia pupuja ja sateenkaaria.
 |
| kuva |
Tiedän, että nykyään haen monesti oikeutusta syömishäiriöisille teoille sillä, että mähän olen normaalipainoinen, joten ei ole niin väliä mitä teen. Olen monet kerrat kirjoittanutkin siitä, että mun paino ei taida enää koskaan laskea vaikka söisin pelkkiä höyheniä. Siksi en osaa jotenkin huolestua tai nähdä pahana sitä, jos kevennän ruokia. Tiedetäääään, typerää ja elimistö ei välttämättä ole vielä palautunut jne jne, mutta kun ei sitä osaa konkreettisesti ottaa tosissaan. Jos paino tippuisi heti kun vähennän syömisiä, olisi se selkeä merkki siitä, että en saa riittävästi ravintoa.Tästä ajastusvammasta pitäisi päästä eroon, ja sen vuoksi aionkin ottaa tämän esille polilla seuraavan kerran.
Mutta nyt lopetan avautumisen ja alan valmistautumaan ottamaan vastaan tulevan vuoden. Meillä ohjelmassa on niinkin villiä meininkiä kuin pizzan tekemistä (!) ja leffamaratonia. Koira + uv-boikotti = kotoilua :) Krebaajille railakasta ja meidänkaltaisille hengailijoille mukavaa vuodenvaihdetta! <3
Minkä rotuinen koira teillä on? (:
VastaaPoistaRotua en ole täällä blogin puolella halunnut kertoa tarkemmin, mutta pieni kääpiökoira :)
PoistaSä oot päässy jo tosi pitkälle ja voit todellakin olla itestäs ylpeä! Läheiseni kohdalla olen saanut huomata, että painon normalisoituminen ei tarkoita ajatusten normalisoitumista ja on hyvä, että kirjoitat asiasta suoraan niin kuin se on. Eihän elämä voi olla pelkkiä hyviä hetkiä.. Kunhan et päästä painoa enää putoamaan takaisin, koska sit se tähän mennessä saavutettu työ menee hukkaan.
VastaaPoistaItsellä on tuo pelottava projekti vielä joskus edessä ja kerään siihen kovasti rohkeutta vielä..
Auttaisko jos tekisit postauksen, jossa mietit mitä kaikkea oot saavuttanu kun syömishäiriöajatukset ei oo enää jokapäiväisiä?
Tsemppiä! Ja mukavaa vuoden vikaa päivää :)
Kiitos kun kommentoit ja että ymmärsit mitä ajoin takaa :) Joo tuollainen saavutuspostaus on käynyt mielessä, voisin sellaisen tehdä kyllä! Se auttaisi ehkä itseäkin hahmottamaan tilannetta.
PoistaRoimasti rohkeutta sinulle, you can do it!
Täyttä asiaa tuo. Mua satuttaa joskus se, kun läheiset puhuvat että se sanna on edistynyt niiiin hurjasti tänä vuonna. Niin, siis se paino normalisoitui. Eilen oli taas niitä päiviä että eihän mulla ole oikeus itkeä ahdistustani ja pahaa oloani kun olen jo fyysisessä mielessä ihan elävien kirjoissa. Että pitäisi laihtua kymmenen kiloa ja sitten saan taas itkeä rauhassa. Totuus on kumminkin, että vasta normaalipainossa se työskentely voidaan kunnolla aloittaa. Joo kyllä se ravitsemustilan korjaantuminenkin avaa omaa ajatusmaailmaa, mutta ei peli ole sillä ohi. Sä et ole vielä terve, joten toi ruokien keventäminen on tosiaan hyvä ajatus ottaa puheeksi poliklinikalla. Tsemppiä ja oikeen hyvää uuttavuotta! :)
VastaaPoistaKiitos ja erittäin samoin! Se on just noin. Niinhän sitä aina sanotaan, että ensin fyysinen puoli ja sitten vasta psyykkinen. Tsempit myös sinne, toivottavasti vuosi vaihtui kivasti :)
PoistaPuhut asiaa...
VastaaPoistaIhanaa uuttavuotta sinullekin! <3
Kiitos! <3
PoistaSiis mä oon ainakin ymmärtänyt noi kommentit vähän eri tavalla. Tai siis mä tajusin ne niin, että niissä syytetään sua siitä, miksi roikut väkisin anoreksiassa edelleen, vaikka oot jo normaalipainoinen jne. Eikä niin, että miks oot edelleen niin sairas. Vaan iinku että miks roikut kun et oo enää niin sairas. Äh, osasinko selittää? Näin mä ne siis tulkitsin.
VastaaPoistaAnyways, näytä kaikille ja puske eteenpäin! :)
Öö joko sä et ymmärtänyt mun kirjoitusta tai sitten mä en ymmärrä sun kommenttia. Just tuohan nimenomaan on se inhottavin ja ärsyttävin asia kommenteissa, eli että normaalipainon ajatellaan tarkoittavan sitä, että sairaus jotenkin mystisesti vain katoaisi. Ja että jos normaalipainon saavuttamisen jälkeen on vielä vaikeaa, niin se on jotenkin väärin ja sairaudessa roikkumista. Painon korjaantuminen on vain osa paranemisprosessia, ei se viimeinen etappi todellakaan.
PoistaMutta kiitos!
En ainakaan itse ajattele asiaa painon kautta, koska omalta kohdalta tiedän, ettå se on vain osa. Kyse on enemmänkin tavasta, miten sanot yhtäältä, että haluat parantua, mutta teot ovat ihan muuta. Lähinnä rasittaa ylipäänsä blogeissa, että esitellään sitä roikkumista sairaudessa ja sillä tehdään itsestä jotenkin "erityinen" tai osa joukkoa. En usko, että kenenkään sairastunneen etu on pitää itseään tällaisen ryhmän jäsenenä, päinvastoin. Tuhkasade-blogissa oli monta hyvää pointtia aiheesta, noin tiivistettynä: keksikää elämään jotain uutta. Tai saahan sitä sairastaa, jos sitä haluaa. Mut sit on aika turha valittaa.
PoistaJuu, mainitsemasi kirjoitus oli osittain oikein hyvä, mutta mulla on hieman eriävä näkemys tuosta "sairaudessa roikkumisesta". Mut ei se mitään, mielipiteitä mahtuu maailmaan :)
PoistaHyvä kirjoitus! Itelläni on siis määrittelemätön syömishäiriö joka muistuttaa bulimiaa ja oon ollu koko syömishäiriön ajan normaalipainoinen. Voin sanoa silti omaavani hyvinkin paljon anorektisia ajatuksia ja samaistuvani sun postauksiin. Eli ei se paino todellakaan määritä mitään.. itelle oli aluksi silti hankalaa hyväksyä oma syömishäiriö juuri sen normaalipainon takia. Tuntuu kans ettei moni ymmärrä mun ongelmia koska sitä ei huomaa päällepäin et mulla on ongelmia syömisen kanssa. Se ajatusten normalisoituminen vaan kestää valitettavasti aika kauan :/ mutta se on pääasia että sää tiedät itse, että oot edistyny vaikka muiden tollaset kommentit tietty satuttaa ja ärsyttää. Ne pienetkin edistysaskeleet kohti parenemista merkitsee oikeasti paljon. Tsemppiä paljon, älä luovuta kun oot päässy jo noinkin pitkälle:)
VastaaPoistaKiitos todella ihanasta kommenista sinulle, niin asiaa! Tsemppiä hurjasti omaan taisteluusi <3
Poista