Loppujen lopuksi hyvä mieli!

Hoitokäynti oli onnistunut. Tuntui taas hyvältä päästä keskustelemaan. Eilen sain aivan jäätävän ahmimiskohtauksen, joten olen iloinen, etten joutunut vaa'alle. Varattiin ravitsemusterapeutille aika parin viikon päähän, mutta nyt kirjoitettiin kuitenkin hoitajan kanssa paperille karkea versio parannuksista/lisäyksistä. Olin tästä tosi iloinen, koska nyt sain tavallaan taas luvan syödä. Kirjallisen luvan, heh.

Olen kuin huomaamattani lipsunut takaisin niukempaan, pienempään ja varovaisempaan. Kuulostaa varmasti täydeltä bullshitiltä, että miten muka "huomaamatta". En sitä itsekään ymmärrä, kuinka on taas niin salakavalasti menty takapakkia monta viikkoa. Vaikka olen ruokapäiväkirjaa kirjoittanut, tajusin sen vasta nyt puhuessani ruokailujani ääneen hoitajalle. Mua oikeastikin hävetti, kun jouduin kertomaan niistä puolikkaista ja teelusikallisista. Tai että vahingossa levite on mennyt 60%:sta 40%:n kautta 28 prossaiseen. Ja mua nolotti vastata kysymykseen "miksi se puuro on vaihtunut jogurttiin aamuisin?". Olisinpa voinut sanoa, että puuro loppui maailmasta tai että puuro alkoi maistumaan pahalta tai tulin allergiseksi puurolle. Olin rehellinen, joten pienen kakistelun jälkeen myönsin syynä olleen vähäisemmät kalorit. Huokaus. No, puuroon palataan nyt taas, käsky kävi!

Mutta hei vitsi minkä hienon jutun tein paluumatkalla! Kävin ostamassa risifrutin (ja söin sen myös, tietty)! Oli se kyllä hyvää! Edellisestä taitaakin olla semmoiset kuutisen vuotta. 

Ainiin, kerroin myös viralliselle esimiehelleni tilanteesta. En puhunut mitenkään oikeilla termeillä tai maininnut sh-klinikkaa, mutta siis halusin kertoa hänelle, että terveyteen liittyviä käyntejä tulee olemaan viikottain. Hän tietenkin arvasi syyn, joten myönsin kyseessä olevan syömiskuviot. Tiesin, että pomoni luottaa siihen, että hoidan kyllä työni, mutta sain itselleni mielenrauhan saatuani senkin sanottua. Tuli tosi hyvä mieli, kun hän sanoi, että terveys on aina tärkein ja työ on vain työ. Niinhän se onkin, vaikka duuni on mulle tosi iso voimavara ja henkireikä. 

Nyt just on hyvä fiilis ja aion nauttia siitä täysin siemauksin niin kauan kuin sitä kestää :)

Minä olen se, jonka muutos on saatava aikaiseksi.

Jaahas. Ei se paino sitten vissiin olekaan mitenkään pysyvästi noussut, koska tänään vaaka näytti 700 grammaa vähemmän. Taisi olla sipsien aiheuttamaa turvotusta tms. Eilen kuitenkin söin ihan kunnolla skippaamatta mitään ateriaa, joten siinä mielessä ihan luotettava lukema. Tavallaan alhaisempi luku helpotti oloa, toisaalta helpotuksen rinnalle tuli myös jokin toinen tunne. En oikein päässyt käsiksi siihen tunteeseen. Se oli jotain hämmennyksen ja huonon omatunnon väliltä ehkä.

Huomisesta hoitokäynnistä iloitseminen sai mut miettimään. Ihan kuin odottaisin, että sieltä annettaisiin kouraan avain, joka avaa kaikki lukot. Olen jotenkin ehkä tuudittautunut siihen, etten pysty yksin tekemään mitään muutoksia nykyiseen, joten ei mun tarvitse yksin edes yrittää. Tokihan jos en haluaisi parantua, en myöskään odottaisi hoitokäyntejä. Silloin haluaisin vain sairastaa rauhassa, kuten tähänkin asti. Nyt haluan parantua, joten odotan avun saamista paljon. 

Pelkään kuitenkin, että odotukseni ovat liian suuret ja vähättelen omaa osuuttani prosessissa. En tiedä osaanko nyt selittää tätä kovinkaan hyvin, mutta jotenkin mulla taitaa olla takaraivossa sellainen naiivi ajatus, että "noniin, kertokaas nyt mulle kuinka tästä päästään". Mä kyllä aika pitkälti tiedän, mitä pitää tehdä, mutta jostain syystä tarvitsen sen toistamista koko ajan. Kaipaan vahvistusta luvalleni syödä. Aivan kuin se lupa koko ajan menisi vanhaksi ja se pitää uusia säännöllisesti. Mutta eihän autoakaan niin sanotusti ajokortilla ajeta. Se, että joku on myöntänyt mulle kortin, ei tarkoita, että olisin erityisen hyvä kuski tai että taitoni pysyisivät yllä. Sekin vaatii itseltäni panostusta ja harjoittelua.Olipas äijämäinen vertauskuva, mutta ihan pätevä vaikka itse sanonkin :D

Paino nousi, tunteet eivät!

Kävin aamulla vaa'alla. Tiesin kyllä painon nousseen, ja niinhän se olikin. En kuitenkaan tuntenut oikein mitään. Katsoin lukemaa, enkä tuntenut mitään. Oli oikeastaan aika kivaa, ettei se aiheuttanut mitään kummempia reaktioita. Silti mua ahdistaa ylihuominen hoitokäynti, koska siellä tietenkin punnitaan. Vaikka painoahan tässä yritetään nostaa, koen jostain syystä edelleen tarvetta laihduttaa punnituksia varten. Tiedän, että jotkut muutkin sitä tekevät. Toiset huijaavat painoa ylöspäi, mutta itse haluan pudottaa painoa. Mua niin harmittaa, ettei mua ole punnittu valvovan silmän alla alimmissa painolukemissani. 

Mulla on edelleen inhottava ajatus siitä, että jos vielä kokeilisin päästä vieläkin alemmas. Ihan kuin pitäisi todistaa uudelle hoitohenkilökunnalle, että olen oikeasti sairas. Siitä huolimatta, että alipainoa on edelleen runsaasti ja olen taas kolmelta eri ammattilaiselta saanut kuulla, että tilanteeni on vaikea. Tiedän, ettei painon tietoinen romahduttaminen kannata eikä välttämättä ole edes mahdollista ilman esim. vatsatautia. Noh, tästä pääsenkin siihen ajatukseen, joka mua hävettää myöntää. Toivoisin saavanai rajun mahataudin, jotta painoni voisi käydä superalhaalla. Huoh. Tiedän: sairasta ja typerää sekä sairaan typerää. 

By the way. painosta puheen ollen. Olen erittäin onnellinen, että olen päässyt todistamaan sen, ettei paino tosiaan räjähdä käsiin kovinkaan helposti. Siihen voi oikeasti luottaa ja uskoa! Koko ajan ajattelen, että huh kun on tullut painoa lisää, mutta todellisuudessa mun eteneminen on suht hidasta. Tässä 20 viikon aikana painoni on laskenut ensin muutaman kilon, sitten noussut alimmasta "huimat" 2kg. Kesäisen rt:n kanssa olin yhteistyössä n. 13-14 viikkoa. Tavoitteemma oli 500gr viikossa. Lyhyelläkin matikalla huomaa, ettei se toteutunut. Avohoidon minitavoitteellakin (250gr/vko) koko tänä paranemisjakson aikana olisi pitänyt tulla jo viitisen kiloa lisää. Käsittääkseni kyllä aika moni etenee hitaasti ja varmasti vieläkin hitaammin, mutta on se silti ollut kiva huomata, ettei sitä painoa humpsahda tuosta noin vain.

Tiedän, ettei ruokavalioni edelleenkään ole riittävä millään muotoa, ja viimeisimmät painonnousut ovat todnäk tulleet niistä herkutteluista ja ahmimisista. Siitä olen harmissani siksi, että vaikka herkuttelun kuuluu kuulua elämään, haluaisin painon nousevan ensin normaalin ruuan avulla. Jälleen kerran en voi muuta kuin todeta odottavani uutta rt:tä niiiiin paljon!

Tässä kuva yhden päivän välipalastani hieman virkistämään pelkkää tekstiä. Sori, kuva on taas kuin perunalla otettu, mutta eipä tämän valokuvausblogi ole tarkoitus ollakaan :D

1,5 dl jogurttia kanelilla, pala omenaa ja maistiainen lepuskasta.

Numeroiden vanki

Miksi numerot merkitsevät niin paljon? Täysin typerää ja turhaa.

Paino. Jos se on liian suuri, alkaa ahdistamaan. Jos se on laskenut, haluan sen laskevan lisää. Mikään ei ole hyvä. Olen vähentänyt huomattavasti vaa'alla käymistä, mikä kuulostaa hyvältä. Syy siihen ei kuitenkaan ole terveempi ajattelu vaan läskiahdistus. En koskaan uskalla puntarille, jos olen varma painon nousseen paljon. Ns. laihoina aamuina (morjens kuinka urpo ilmaisu, jota ei pitäisi edes löytyä sanavarastosta) tykkään käydä.

Mittanauha. Olen oppinut onneksi hyväksymään ajoittaisen nesteturvotuksen paikassa kuin paikassa (joskus olin sitä mieltä, ettei turvotusta voi olla muualla kuin mahassa), mutta silti lukujen vaihtelu tuntuu kamalalta. Mittailen reisien ylä- ja alaosaa, pyllyä, pohkeita, mahaa ja käsivarsia. Nyt en ole enää niin hysteerinen mittanauhan suhteen, mutta edelleen reisiä ja pyllyä tulee mittailtua viikottain. Onko kukaan muu muuten ahdistunut katsoessaan Dieetit vaihtoon-ohjelmaa, kun tohtori kertoo laiheliinille, että ei sun paino ole noussut kun kilon, mutta hei mahtavaa, pyllyyn on tullut viisi senttiä lisää?! Ihan kiva joo, kun itse yrittää vakuuttaa itselleen, ettei se painon nouseminen helposti näy missään. 

Vaatekoot. Joo, valmistajilla on erilaiset käsitykset kooista, mutta silti niitä vain tuijotan. En voisi kuvitellakaan ostavani yli 34 koon paitaa. Jos jostain syystä se on liian pieni (tai lähinnä liian tiukka malli omaan mieltymykseeni), paita jää ostamatta kokonaan sen sijaan, että kokeilisin isompaa kokoa.

Kalorit. Niinpä niin, vanhat kunnon kalorit. En osaa ostaa mitään katsomatta kaloreita. Tutuista tuotteista toki tiedän ne ulkoa. Myös sokerin ja rasvan määrä on syynissä yllättäen. Edellinen rt:ni kysyi, mitä mä niillä tiedoilla teen ja miksi lasken kaloreita, koska ravintoaineiden täyttymistähän sitä pitäisi tarkkailla. Niinpä.

Ihme, ettei musta ole tullut matemaatikkoa, kun numerot on niin kauheeeen kivoja. :P

http://www.fimfiction.net/story/88575/the-numbers-dont-lie

Sipsiv*tutus

Jäätävä morkkis. Eilen jäi päivällinen väliin, koska en osaa toimia poikkeustilanteissa. Kaveri oli kylässä, enkä saanut aikaiseksi syödä. Tosin oli muutenkin ollut tosi turvonnut olo koko päivän, joten eipä tehnyt mielikään syödä. No, kaverin lähdettyä oli tosi huono ja heikko olo. Päätin ottaa aikaistetun iltapalan ja ehkä hieman runsaammankin jopa. Mitenkäs se menikään. Otin tavallisesta poiketen joo yhden lehtileivän lisää, mutta. Puolison sipsit. Voi ¤%"&¤!"!&! Oliko pakko taas sortua niihin. En ymmärrä. Koko sairauden ajan olen jostain syystä pystynyt syömään sipsejä. Aina hillitön morkkis sen jälkeen. Montaa muuta herkkua pystyn vastustamaan, esim. jäätelöä olen melko hyvin onnistunut välttelemään. Tai sitten niitä karkkeja. Nytkin on kaapissa karkkeja, enkä niitä ole ottanut edes kun ovat olleet esillä ja tarjolla. Mutta sipsit. Ne f*cking sipsit! Se herkuista kaikista rasvaisin, suolaisin ja kaloripitoisin. Pitääkö just sen olla se, jota en pysty vastustamaan. Yritän aina uskotella itselleni, että se johtuu hiilarien ja erityisesti suolan puutteesta. Elimistöllähän on tunnetusti tapana himoita sitä, mistä on puute. Silti aaaargh! Tunnen jokaikinen kerta olevani helvetin huono anorektikko ja aivan paska ihminen, kun niitä syön. Ja joka hemmetin kerta syödessäni tiedän mikä monen päivän morkkis niistä aiheutuu, mutta silti käsi menee ääntä kohti.

Vihaan itseäni, kun en pysty hillitsemään sipsihimoani. Vihaan. Itseäni. Sen. Takia.

Oudointa on, että esim. lapsena meillä ei koskaan ollut sipsejä. Pringlesien tultua markkinoille oli niitä joskus, mutta meillä ei oikein oltu sipsien perään. Kavereiden kanssa ostettiin karkkia ja suklaata tai vaikka poppareita, mutta ei oikein muutkaan sipseistä niin tykänneet. Mulla oli oikeastaan yksi kaveri ala-asteella, joka osti aina yökylään Manhattan-sipsejä. Ja siis tykkäsin niistä silloinkin kyllä, mutta en ikinä ostanut niitä tai pyytänyt äitiäni ostamaan. 

Puolisoni sattuu olemaan uskomaton sipsilover, joten niitä on melkein joka viikonloppu. Muutamia sipsittömiä kausia on ollut, mutta nyt niitä on taas koko ajan kaapissa. Tänäänkin niitä piti ostaa kaupasta puolisolle. Tällä kertaa yritän vastustaa niitä. Aion vastustaa niitä!  Aion! Pakko.

:(

Ajatusten virtaa sokerista ja muusta

Mun keho vaan tuntuu koko ajan huutavan ravintoa. Ahmimishetkiä tuntuu tulevan paljon useammin. Vaikkakin se on edelleen subjektiivista ahmimista (esim. pienissä erissä yhteensä kaksi lehtileipää päällysteillä, puolikas omena ja porkkana). Just nyt tekisi mieli mennä kauppaan ja ostaa kaikkea ihanaa! Vaikka just söin aamupalan... Tekisi ihan hirveän paljon mieli irtokarkkeja! Mutta en voi ostaa niitä. Pari kuukautta sitten sanoin yhden illan karkkiövereiden jälkeen (kyllä, söin karkkia ja yritin nauttia niistä), etten syö enää ikinä karkkia. Jääräpää kun olen, olen siinä päätöksessä pysynyt. Sokerittomia pastilleja tai pastilleja muutenkaan en laske karkeiksi. Niitä kyllä on kulunut.

Fakta on tosin myös se, että koska en juurikaan käytä sokeria, olen tullut sille tosi herkäksi. Ketsuppini ja suoakurkkunikin ovat ilman lisättyä sokeria. Toki tiedän, että piilosokeria löytyy vaikka mistä ja esimerkiksi rasvattomissa jogurteissanikin sitä on. Karkeista tulee anyways erittäin nopeasti pahoinvoiva olo, enkä ole osannut liittää sitä oikein muuhun kuin siihen sokeriin. Outoa kyllä on, että esim. suklaasta sitä ei niinkään tule paha olo. Toisaalta syön sitä kyllä melko vähän aina kerralla. Olen kuitenkin onnistunut pitämään suklaan jossain määrin sallittujen listalla. En ole mikään suklaahullu, mutta suklaapäällysteiset jutut ovat hyviä. Niitä on jostain syystä monesti helpohko syödä edes semihyvällä omallatunnolla. Noin niinkuin verrattuna vaikka niihin muihin karkkeihin tai sipseihin. En silti vieläkään pystyisi ostamaan suklaapatukkaa ja syömään sitä kerralla itse.

Olen muuten ylpeä itsestäni eilen tapahtuneen asian takia. Ympärilläni oli iso joukko täysin vieraita ihmisiä. Ruokatauolla kaivoin oman eväsrasiani esiin ja söin. Ja se tuntui paljon luonnollisemmalta kuin se mitä vielä puoli vuotta sitten olisin tehnyt: syönyt pelkän omenan. Nyt söin normaalin lounaani ja vieläpä otin teen kanssa pari palaa keksiä (tarjolla oli kahta erilaista, murensin molempia laatuja pienen palan). Pitää näistä pienistäkin onnistumisista iloita :)

http://www.bgbody.fi/wp-content/uploads/2013/08/irtokarkkeja.jpg

Typerä itkuahdistus

Miksi mua alkaa ahdistamaan, kun äiti kertoo tuovansa mulle keittoa huomenna? Miksi mua ahdistaa se niin paljon, että alan itkemään? En keksi muuta, kuin että mua vaan yksinkertaisesti ahdistaa jonkun muun tekemä ruoka aivan jumalattoman paljon tällä hetkellä. Naurettavaa.

Mä v*ttu vihaan tätä sairautta! Haluun vaan eroon tästä ja nauttia elämästä! Ja ruuasta! 

Ja nyt kun padot aukesivat, alkoi taas syyllisten ajatusten kanssa vellominen. Mua itkettää se, kuinka oon päästänyt itseni sairastamaan tätä paskaa sairautta jo näin hemmetin pitkään. Ja vielä viikko seuraavaan hoitokäyntiin... 

Ja ainiin, sanoinko jo, että ahdistaa ja itkettää?