Salipohdintaa

Miksi en antanut kesällä painon käydä vielä alempana?Tuo ajatus on edelleen hyvin usein mielessäni. Toisaalta tiedän, että alimmassa painossani kesällä olin jo niin huonossa kunnossa, etten olisi kovin paljon alhaisemmasta painosta välttämättä selvinnyt. Sydämeni oli silloin vasta toipumassa, joten lisärasitus painon tippuessa enemmän olisi saattanut koitua kohtalokseni. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka kaipaan sitä pientä kroppaa, mutta toisaalta muistan kyllä, että jouduin koko ajan pelkäämään jaksamiseni puolesta. Olen koko ajan ollut työssäkäyvä ihminen, joten pahempi romahdus ei olisi tullut eikä tule kysymykseen. Nyt kun painoa on tullut jo reippaasti lisää, olisi painonpudotus niin alas melkoinen urakka. Sellaiseen en jaksa lähteä, enkä halua riskeerata säästöliekin pelossa. Elimistöni ei ehkä edes kestäisi uutta rajua laihdutusta. Sitäpaitsi mä haluan syödä. Haluan syödä ruuan lisäksi myös herkkuja. Eilisenkin aikana söin varmaan kourallisen tuliaiseksi saamiani salmiakkeja. Haluan oppia olemaan normaalisti ja päästä pois noista sairaista ajatuksista, eikä siihen auta muu kuin syöminen ja rajojen rikkominen. Kiloja on tullut runsaasti, mutta tulkoon lisää, jos se tarkoittaa vapautta. Oma kroppa on vain hyväksyttävä. Mun on hyväksyttävä se tosiasia, että mua ei ole luotu langanlaihaksi.

Hameen laskos saa takapuoleni näyttämään vielä isommalta kuin se on,  mutta ei anneta sen häiritä :P

Sitten asiasta maton alle. Pohdin ja etsin pitkään paikkoja, joissa voisin aloittaa liikkumisen. En olisi halunnut liittyä mihinkään saliketjuun, mutta olen sen verran kranttu ajan ja paikan suhteen, että vaihtoehdot ovat vähissä. En halua, että jumppaan lähteminen on mikään ylimääräinen stressi, joten haluaisin mennä about suoraan töistä ja että paikka olisi kävelymatkan päässä kotoa. Niinpä päädyin ottamaan yhteyttä kivenheiton päässä olevaan saliin. Entinen salini ei tosiaan tule enää kysymykseen, koska siihen liittyy niin paljon pakkoliikuntamuistoja. Lisäksi koen identiteettini olevan siellä tietynlainen, kuten olen tainnut mainitakin. Niin joo ja muutettiin kauemmas sieltä kesällä, joten kävelymatkakriteeri ei oikein enää täyty.

Olen tänään menossa tutustumaan uuteen paikkaan. Olen kuullut jonkin verran huonoa siitä paikasta, mutta ainakin vastaus heiltä tuli tosi nopeasti ja oli tosi ystävällinen. Kerroin viestissäni palaavani pitkän liikuntakiellon jälkeen liikunnan pariin, ja että aluksi kiinnostaa rauhallisemmat tunnit. Aion olla avoin asian suhteen, vaikken nyt välttämättä syytä liikuntakieltoon tarkemmin kerrokaan. Koen tarvetta selitellä sitä, etten voi osallistua (vielä) sykettä kovasti nostaville tunneille. Tein mielessäni pienen pros and cons-listan ko. salista:

- sali on vain naisille, joten onkohan siellä enemmän vertailua kuin normisti?
- melko kallis ja pitää sitoutua pitkäksi aikaa
- kiusaus osallistua rankoille tunneille
+ tosi lähellä kotia
+ monipuolinen tarjonta myös keho&mieli-tunneista
+ paljon tunteja eri aikoihin
+ jatkoa ajatellen monipuolisuus myös muissa tunneissa
+ uusi paikka, uusi alku :)

 Jännittää, aion mennä ekalle tunnille jo tällä viikolla jos päädyn sopparin tekemään!

kuva

Lääkekokeilu ja pieniä uudistuksia.

Kokeilin eilen illalla ekaa kertaa saamaani ahdistuslääkettä. Mulla ei ollut mitään maailmanlopun ahdistusta, mutta halusin testata lääkkeen vaikutuksia turvallisessa ympäristössä (kotona, mieheni valvovan silmän alla). Vaikutus oli lähinnä väsyttävä. Toki olin jo valmiiksi melko uupunut, joten jännä nähdä, kuinka lääke vaikuttaa vaikka päiväsaikaan, kun pitää oikeasti vielä tehdäkin jotain. Nyt en pystynyt tekemään muuta kuin makaamaan sohvalla. Huimausta oli vähemmän kuin odotin, mutta kyllä päässä aika erikoiselta tuntui. Olotila oli oikeastaan aika ärsyttävä, koska unetti, mutta kun laitoin silmät kiinni, päässä heilui eli en pystynyt nukahtamaan. Iltapalan syöminen tuntui vaikealta, koska olin niin out of this world. Sain kuitenkin sen syötyä ja otin jopa muutaman karkin ja sipsin!

Iltapalasta puheenollen. Tukihenkilön ja raten kanssa ollaan mietitty siihen vaihtoehtoja, koska se on ollut hyvin samanlainen jo monta kuukautta. Lisäksi leivän poisjäämiskierre pitäisi saada pysäytettyä. Toissailtana ja eilen onnistuin ottamaan vähän uudenlaisen version, josta tulikin tosi hyvä mieli! Nyt olen kokeillut myslin korvaamista toisella leivällä eli iltapalani olisi aikalailla peruslistan mukainen. Tosin hups, jätin eilen viilistä tilpehöörit pois, mutta otin vain yhden leivän. Oh well, menköön lääkepöhnän piikkiin. Perjantain iltapala meni kuitenkin aika putkeen sitä edeltäneestä ahmimisesta huolimatta.

Jogurttia marjojen kanssa(+rkl ruishiutaleita), ruislimppuviipale ja puolikas äidin tekemästä sämpylästä päällisineen. Molemmista olin jo puraissut :D

Olen nyt myös yrtittänyt rikkoa kanaa ja riisiä-lounaani laittamalla välillä pastaa! Lounaan leipä on tosin jäänyt taas pois, kun olen onnistunut nostamaan vihdoin raten patistuksesta riisin/pastan määrän kahteen desiin. 

Kana-kasviskastiketta, ruispastaa ja raejuustoa+kurkkua.

Olen pikkuhiljaa alkanut nähdä itseni peilistä välähdyksenomaisesti välillä suht pienenä. Seuraavassa silmänräpäyksessä näytän taas jo liian isolta, mutta on pieniä hetkiä, kun ehkä näen sen todellisuuden jonka muut näkevät. Vai onko se toisin päin?Jos näenkin suurimman osan ajasta ihan totuudenmukaisen kuvan itsestäni ja sitten välillä haavekuvaa pienemmästä minästä? Näissä asioissa on tosi vaikea erottaa terve ja sairas ajatus. Ruokien tai vaikka hyötyliikunnan (rappuset vai hissi jne) kohdalla sen monesti erottaa, mutta kehonkuvasta en ole ollenkaan niin varma. On oikeastaan aika pelottavaa, kun ei tiedä, mikä on totta ja mikä ei...
 

Wäsy.

Oon niin väsynyt, että kaikki itkettää. Viikonlopun kaveritreffitkin ahdistavat, koska haluaisin vain levätä kotona. Tiedossa on kolmet kaveritreffit, ja kiva nähdä ystäviä, mutta voikun voisin vain levätä. Kaksi 12 h työpäivää peräkkäin tekivät (odotetusti) tehtävänsä. 

Olo on jotenkin luuseri. Sorruin pitkän päivän jälkeen vähän ahmimaan, ja se vetää mielen maahan entisestään. Joo, edelleen suhteellista ahmimista, koska raejuusto ja ohuen ohuet leikkeleet eivät menisi ahmimiskategoriaan ainakaan raten mielestä. Silti ahdistaa, ärsyttää ja väsyttää.

Mua siis väsyttää. Mutta ei sillä tavalla, että haluaisin mennä nukkumaan. Tai ehkä vähän.

gif

Raaaaauhallinen alku.

Ravitsemusterapeutin tapaaminen oli todella hyödyllinen, mutta niin oli fysioterapeutinkin! Vitsit, kuinka hyvä fiilis jäi. Vaikka on ammattilainen kyseessä, pelkäsin sieltä tulevan "lenkkarit jalkaan vaan ja lenkille". Mutta ei. Yllätyin positiivisesti. Oli ihana kuulla taas tosiasioita ja muistuttelua tilanteestani.

kuva

Fyssarin suusta:
"Olet vielä niin pieni, että sä et tarvitse liikuntaa vielä yhtään mihinkään."
"Olet aivan keskeneräinen toipumisessa."
"Taustastasi paistaa läpi päämäärätietoituus. Kun sä jotain aloitat, sä viet sen loppuun kehoa kuuntelematta."
"Minkäänlainen kilpailuun liittyvä urheilu ei sovi sun temperamentille varsinkaan tässä vaiheessa."
"Sä olet jo nuorena vetänyt ihan överiksi, koska ei sellaisia rasitusvammoja hetkessä synny."
"Onko järkevää tai tarpeellista edes aloittaa liikuntaa vielä tässä vaiheessa sun mielestä?"
"Yksin liikkuminen ei ole nyt hyväksi, koska silloin se itsensä piiskaaminen pääsee valloilleen."
"Sun miehesikin on varmasti onnellinen, kun saat sut "takaisin" ."
"Sä näköjään tarvitsit mennä ihan äärimmäisyyksiin, ennen kuin tajusit tilanteen."
 
Ensin pohdittiin, että onko vielä hyväksi aloittaa mitään liikuntaa, mutta päätettiin kuitenkin kirjoittaa mulle liikuntasuunnitelma! Pointtina on, että sen ali saa mennä mutta yli ei. Eli mun täytyy oppia siihen, että ton verran saan tehdä, mutta mun ei tarvitse tehdä tuonkaan vertaa. Ja yli ei saa mennä missään nimessä.

Suunnitelma:

- Aluksi 1xvko rauhallinen tunti (jooga, pilates, kehonhuolto,venyttely, core tms).
- Parin viikon jälkeen JOS tuntuu hyvältä, lisätään rauhallisia tunteja eli yhteensä 2xvkossa.
- Muutaman viikon kokeilun jälkeen JOS - ja siis tämä on ISO JOS - tuntuu edelleen hyvältä, mukaan otetaan joku hieman vauhdikkaampi, hauska, tanssillinen tunti, kuten Zumba.
- 3x viikossa on aivan maksimi, ja niistä kaksi on oltava rauhallisia tunteja!

Muuta:
- Jokaisen tunnin jälkeen on otettava liikuntalisä eli 1 kpl välipalalistalta/h. Siis myös kevyiden venyttelytuntien jälkeen.
- Muistan rajoittaa myös turhaa pakonomaista hyötyliikuntaa eli opettelen esim. käyttämään hissiä joskus :D

kuva

En ole koskaan innostunut rauhallisista lajeista kuten joogasta, pilateksesta, venyttelystä yms. Nyt mun täytyy astua mukavuusalueeni ulkopuolelle ja kokeilla jotain kehon-/mielenhuolto- tai lihaskuntotunteja. Aion katsoa kuntokeskuksen sijaan esim. työväenopiston tai jonkun random seuran tunteja. Niissä on varmasti vähemmän suorittava ja enemmän rento meininki. 

Tukihenkilön seurassa syöty nuudeli-quorn-annos. Valtava annos aiheuttikin pariksi tunniksi vatsakipuja ja vessassa istumista :D

Fiilis: Jee:)

Rate ja hoko

Tekstiä värittämässä kuvia lähipäivien onnistumisista!

Alkuviikko on ollut tehokas sh-hoitojen suhteen. Mulla oli ravitsemusterapia sekä hoitokokous. Molemmat sujuivat aika hyvin ja sain taas uutta draivia syömisiini. Ratella totesin, että melkoista vuoristorataa olen kulkenut edellisen tapaamisen jälkeen. Jokaista ylämäkeä seuraa vääjäämättä alamäki. Onnistumiset ovat yksittäisiä rohkeita tekoja, mutta haasteet ovatkin sitten niissä arjen tilanteissa, joihin pitäisi saada jatkuvuutta etenkin annoskokojen suhteen. Totesin, että painon kehitys on kuitenkin varmasti edelleen nousuuntainen, ja että uskoisin jo olevani normaalipainossa. Punnituksessa en tietenkään katsonut painoa, mutta sen verran rate sanoi, etten vielä ole normaalipainossa. Painon nousu on hidastunut, joten tässä vaiheessa ei saa alkaa himmailemaan. Hän myös epäili, että aineenvaihduntani on vieläkin aika jumissa, joten sitten saa olla tosi tarkkana painon kanssa, kun se hurahtaa kunnolla käyntiin. 

Jälkkärinä keiton ja leivän kanssa vanukas!

Kun puhuttiin siitä normaalipainosta, korostin ymmärtäväni, että hyvinvointipainoni tuskin on siinä normaalipainon alarajoilla. Kuulemma hyvin harvalla on. Se ahdistaa tosi paljon, koska jos en tämän kokoisenakaan ole vielä normaali ja sitten siitä pitää vielä todnäk mennä yli... Huh. Rate totesi hyvin, että voisin päätellä olevani normaalipainossa, jos keskustelumme ruokailuista olisi normaalia. Naurahdin, koska olimme juuri käsitelleet sitä, etten enää mittaisi mustikoita. Normaali keskusteluaihe? :D Olen huomannut kyllä joidenkin ajatusteni hieman normalisoituneen, mutta hohhoijaa kuinka paljon kaikenlaisia sääntöjä ja pakkoja vielä toteutankaan. Rate sanoi, että mun kanssa on mukava työskennellä, koska olen niin motivoitunut. Ei siis ainakaan ole sitä pelkoa, että hoitoni katkaistaisiin mistään syystä :)

Hokossa sovittiin, että jatketaan vieläkin jalkautuvan tukihenkilön kanssa (<3). Sen rinnalla mulla on harvakseltaan ratea ja nyt sitten alkaa se fyssari. Lisäksi mennään puolison kanssa yhdessä joku kerta polille. Jalkautuvan jälkeen jossain vaiheessa keväällä olisi tarkoitus yrittää päästä johonkin toipumista tukevaan ryhmään (apua!!!!), jonka jälkeen pääsen yksilöterapiaan. Olen niin iloinen ja kiitollinen, että mulla on mahdollisuus saada noin kattavaa tukea. Toivon todella, että myös muualle Suomeen saadaan vastaavanlaista toimintaa. 

Lounaalla intialaisessa ravintolassa, wow! Näyttää ripulilta, mutta ei maistunut siltä (vaikka mistäs mä sen tiedän, mutta rohkenen veikata ;D).

No mutta. Sittenpäs se mielenkiintoisin ja pelottavin uutinen. Päätin ottaa vastaan lääketieteellistä apua. En halua sanoa lääkkeen nimeä, mutta tarvittaessa voin ottaa lääkkeen ahdistusta loiventamaan. Mua pelottaa, vaikka tämä vaihtoehto onkin sellainen, ettei tästä pitäisi herkästi tulla riippuvaiseksi. Silti lääke on aina lääke. Yritän ajatella sitä samalla tavalla kuin vaikka Buranaa. Kun sattuu, otan buranaa ja kipu helpottaa. Kun ahdistaa, otan uutta lääkettä ja ahdistus helpottaa. Pitää testata sitä ensin turvallisessa ympäristössä, katsotaan mikä päivä teen sen.

Ei kyllä tuolta alta näy, mutta piiiitkästä aikaa perunamuussia! Tosin pussiversio, mutta silti saavutus.

Loppuun erilainen, täysin aiheesta poikkeava onnistumisen hetki - kauan metsästetty pinkki huulipuna löytyi!^^

Ylämäen jälkeinen alamäki.

Ajauduin katselemaan vanhoja kuvia, taas. Kesän kuvissa näytän ihanan ja kamalan pieneltä. Sairaat ajatukseni kallistuvat enemmän ensimmäiseen adjektiiviin. Kaikki vaatteet tuntuivat ja näyttivät hyviltä. Vanhemmat kuvat, joissa olen lähempänä normaalipainoa aiheuttavat ahdistuksen. En näytä miltään valaalta, mutta ihan liian isolta kuitenkin. Olen tämän jo ennenkin sanonut, mutta muistan olleeni melko tyytyväinen vartalooni kesällä. Ja että muistan myös, että jouduin koko ajan pelkäämään jaksamiseni puolesta. Mieleni on kuitenkin vielä niin vääristynyt, että peräänkuulutan enemmän sitä tyytyväisyyttä peilikuvaan kuin terveyttä. En koko ajan, mutta hyvin usein.Tekisi mieli poistaa facebookista kaikki viime kesän kuvat, jottei kukaan tajuaisi, kuinka paljon olen suurentunut.

Tämä ahdistus alkoi kehittyä jo eilen illalla. Päivällä söin lounaaksi salaatin, hyvin kevyen välipalan ja päivälliseksi kevyttä keittoa. Olin paljon menossa päivän aikana, ja kaiken kukkuraksi päivällinen tuli ulos yhtä nopeasti kuin oli mennyt sisään. Sori nyt vaan liiasta tiedosta, mutta maha jostain syystä protestoi :D On siis ymmärrettävää, että ilta meni miten meni. Pitkästä aikaa sorruin ahmimaan. En ole toviin sitä tehnyt, mutta nyt lähti käsistä. Tästä johtuen aamu alkoi väärällä jalalla. Mikään ei pilaa päivää heti kärkeen niin hyvin kuin se, että maha tuntuu täydeltä, eikä vatsa toimi tavalliseen aamuiseen tapaansa. Painava olo ahdistaa erityisen paljon siksi, että alkuviikosta on punnitus.

Edessä on pitkä ja kivinen tie. Juuri nyt tuntuu mahdottomalta päästä sen loppuun. Tai loppuun uskon pääseväni, mutta että olisin tyytyväinen ja hyväksyisin itseni... Toivon jatkuvasti, että sairastuisin niin kovaan flunssaan tai vastatautiin, että en yksinkertaisesti pystyisi syömään ja painoni romahtaisi. En haluaisi myöntää näitä asioita, mutta hittojakos tässä todellisuutta kaunistelemaan. Anoreksia käskee mun mennä vielä kerran pohjalle. En kyllä todellakaan usko, että se on enää mahdollista. Niin paljon olen saanut kiloja, etten tule enää koskaan pääsemään niihin alhaisiin lukemiin. Se ahdistaa, vaikkei saisi. Aion jatkaa eteenpäin, mutta nämä inhottavat ajatukset roikkuvat lahkeessani kiinni tehden matkastani koko ajan raskaampaa.

kuva

Perjantain aiheuttamat pelkotilat ja niiden voittaminen.

Torstai-iltapäivä oli kamala. Aamupäivällä oli mukava, mutta yllättävän raskas työtehtävä, joka vei aika paljon mehuja musta. Söin hieman vajaaksi jääneen lounaan ja välipala jäi kokonaan välistä. Iltapäivällä töissä oli tapaaminen, joka oli turhauttava ja jollain tavalla masentava. Jouduin pohtimaan myös itseeni liittyen sellaisia asioita, joita en sillä hetkellä olisi jaksanut miettiä. Energiatasoni ja verensokerini olivat näistä syistä johtuen aivan pohjalukemissa, joten itku ei ollut kaukana kun tapasin tukihenkilön. Ja kyllä se itku sieltä tulikin pariin otteeseen. Eka itku tuli kun puhuimme jälleen päiväosastojakson mahdollisuudesta. En osaa päättää sen suhteen juuta enkä jaata! Ja hitto, hoko on jo ensi viikolla! En tiedä mitä sanon :/ Edelleen ne kaksi asiaa kinnaavat vastaan: töistä pois oleminen ja vertailu muihin. En tiedä en tiedä en tiedä en tiedä. Mua alkaa heti itkettää, kun mietin koko asiaa. Enää viikonloppu aikaa miettiä. Vaikkakin kaipa sen voi laittaa alulle myöhemminkin, mutta nyt pitäisi anyways osata sanoa jotain.

Jälkimmäinen itku aiheutui siitä, kun yhtäkkiä sisäistin seuraavan päivän eli perjantain haasteet: koko firman koulutuspäivä, jossa olisi todennäköisesti linjastolounas, ja sitten pitäisi vielä järkätä välipala ja päivällinen itse (olisin kotona vasta klo 20 aikoihin). Mua ahdisti niin kovaa, etten meinannut saada henkeä. Itkin vuolaasti keskellä kauppakeskusta, nice. Th:n kanssa sovittiin, että pyydän työkaveriltani, että saisin ottaa ruokaa hänen perässään ja katsoa mallia. Sovittiin myös, että lähettäisin kuvan annoksesta th:lle. Kotimatkalla ahdistus jatkui ja kyyneleet kirvelivät silmissä. Puolisoni tuli juna-asemalle vastaan onneksi, joten sain jo kotiin kävellessä purkaa tilanteen hänelle. Sisälle päästyäni aloin hyperventiloida, koska ahdistus oli niin fyysistä. Rintaa puristi. Erityisen pelottavan perjantaista teki se, että edellisen kerran samanlaisessa koulutuspäivässä sain lievän paniikkikohtauksen ruokailussa. Muistan niin elävästi sen tunteen, joten totta kai muisto palasi mieleeni ja kehooni aivan täysillä. Puolisoni sai onneksi mut rauhoittumaan ja sain iltapalankin syötyä. Iltapalaksi oltiin ostettu th:n kanssa uudenlainen (ei rasvaton) jogurtti, koska todettiin mun iltapalan junnaavan aivan paikallaan samojen tuotteiden johdosta. Myös yleistyneen leivän poisjäämisen takia sovittiin, että ensi tapaamisella mietitään iltapalaa hieman tarkemmin. 

Etukäteen sovittu iltapala: uusi ja tuhti jogurtti, kaksi ruislimppupalaa päällisineen ja omena (kokonaista en saanut otettua, mutta muuten täysin sovitun mukainen!).

Mua jännitti aamulla ihan hirveästi. Päätin kuitenkin selvitä edes jokseenkin kunnialla päivästä. Juuri ennen ruokailua vedin työkaverini sivuun, ja pyysin saada katsoa häneltä mallia. Totta kai hän suostui, eikä siinä ollut sen kummempaa. Tiesin, että hän suhtautuu asiaan ihan neutraalisti, koska samaiselta ihanuudelta pyysin tukea myös pikkujouluissa. Sain mielestäni otettua ihan ok annoksen. Pieneltä se tuossa kuvassa näyttää, mutta suurikokoinen lautanen varmasti vääristää. Ahdistusleveliin nähden meni tosi hyvin.

Hätävaraksi välipalaa varten olin ottanut mukaan omenan ja myslipatukan. Onneksi olin ottanut ne, koska kahvitauolla oli tarjolla vain viinereitä. Niin ihanan näköisiä ja kuulemma vieläpä lämpimiä, mutta vielä ei ollut niiden aika mun kohdalla. Olin ajatellut, että keksejä olisin voinut ottaa, mutta yllättäen sellaisia ei ollutkaan tarjolla. Söin siis omat settini.

Päivällisen järjestäminen aiheutti taas muutaman kyyneleen. Olin aivan varma, ettei kukaan muu aikoisi syödä ennen iltaohjelmaa. Toisaalta ahdistuin myös ajatuksesta, että joutuisin menemään syömään isolla porukalla. Homma järjestyi onneksi parhain päin.

Minä: "Hei,tot...Olitko sä ajatellut mennä syömään tossa välissä?"
Ystävä: "Joo...Olin...Oonko mä kauhee läski ku ajattelin mennä?" :D
Minä: "NO EI kun ihanaa, kun mä pelkäsin, ettei kukaan muu mene ja kun mun on pakko!" <3

Mentiin ystäväni kanssa kahdestaan läheiseen ravintolaan. Olin oikein tyytyväinen siihen. Loppujen lopuksi seurueeseemme liittyi kaksi miespuolista työkaveria (ei ahdistanut miesten ruokaseura ollenkaan, weird). Samaan ravintolaan tuli myös isompi kööri muita, mutta he eivät tietenkään mahtuneet meidän kanssamme samaan pöytään. Tämä oli jotenkin ihan hyvä, vaikka siis ihania tyyppejä ovatkin, mutta se olisi varmasti lisännyt ahdistusta. Toisaalta toi myös hyvän fiiliksen siitä, että hei muutkin käyvät syömässä eli se onkin ihan normaalia :) Tosin olisin voinut kehittää itselleni ongelman siitä, että se toinen porukka tiedusteli mitä olimme tilanneet. Olin rohkaistunut tilaamaan salaattiwokin, joten ensin mua hävetti sanoa se. Enhän mä voi syödä muuta kuin salaattia tai keittoa. Hirveä läski olen kun otin jotain muuta. No, loppujen lopuksi melkein kaikki tuosta seurueesta tilasi samaa kuin minä :D Ja tilanne tuntui yllättävän luontevalta. Annokseni oli aika iso, mutta se oli tosi hyvää ja söin kaiken! Sain taas olla todella ylpeä itsestäni. Annoksen painaminen mahassani tuntui hetken ikävältä, mutta iltapalaan oli vielä niin monta tuntia, että pakkokin oli syödä kunnolla.

Salaattia, kasviksia ja kanaa wokattuna.

Iltapalalle ostin lapsuudensuosikkini: ruusunmarjaviilin! Päivä oli pitkä ja raskas, joten viilin syöminen ei tuottanut juurikaan ongelmia. Koin ansainneeni sen. Tiedetään, ei tarvitsisi ansaita mitään, mutta jos se tällä hetkellä helpottaa jonkun asian syömistä, suotakoon sen ajatuksen hyödyntäminen mulle. Eilinen sujui siis varsin mallikkaasti, huh :)