Raaaaauhallinen alku.

Ravitsemusterapeutin tapaaminen oli todella hyödyllinen, mutta niin oli fysioterapeutinkin! Vitsit, kuinka hyvä fiilis jäi. Vaikka on ammattilainen kyseessä, pelkäsin sieltä tulevan "lenkkarit jalkaan vaan ja lenkille". Mutta ei. Yllätyin positiivisesti. Oli ihana kuulla taas tosiasioita ja muistuttelua tilanteestani.

kuva

Fyssarin suusta:
"Olet vielä niin pieni, että sä et tarvitse liikuntaa vielä yhtään mihinkään."
"Olet aivan keskeneräinen toipumisessa."
"Taustastasi paistaa läpi päämäärätietoituus. Kun sä jotain aloitat, sä viet sen loppuun kehoa kuuntelematta."
"Minkäänlainen kilpailuun liittyvä urheilu ei sovi sun temperamentille varsinkaan tässä vaiheessa."
"Sä olet jo nuorena vetänyt ihan överiksi, koska ei sellaisia rasitusvammoja hetkessä synny."
"Onko järkevää tai tarpeellista edes aloittaa liikuntaa vielä tässä vaiheessa sun mielestä?"
"Yksin liikkuminen ei ole nyt hyväksi, koska silloin se itsensä piiskaaminen pääsee valloilleen."
"Sun miehesikin on varmasti onnellinen, kun saat sut "takaisin" ."
"Sä näköjään tarvitsit mennä ihan äärimmäisyyksiin, ennen kuin tajusit tilanteen."
 
Ensin pohdittiin, että onko vielä hyväksi aloittaa mitään liikuntaa, mutta päätettiin kuitenkin kirjoittaa mulle liikuntasuunnitelma! Pointtina on, että sen ali saa mennä mutta yli ei. Eli mun täytyy oppia siihen, että ton verran saan tehdä, mutta mun ei tarvitse tehdä tuonkaan vertaa. Ja yli ei saa mennä missään nimessä.

Suunnitelma:

- Aluksi 1xvko rauhallinen tunti (jooga, pilates, kehonhuolto,venyttely, core tms).
- Parin viikon jälkeen JOS tuntuu hyvältä, lisätään rauhallisia tunteja eli yhteensä 2xvkossa.
- Muutaman viikon kokeilun jälkeen JOS - ja siis tämä on ISO JOS - tuntuu edelleen hyvältä, mukaan otetaan joku hieman vauhdikkaampi, hauska, tanssillinen tunti, kuten Zumba.
- 3x viikossa on aivan maksimi, ja niistä kaksi on oltava rauhallisia tunteja!

Muuta:
- Jokaisen tunnin jälkeen on otettava liikuntalisä eli 1 kpl välipalalistalta/h. Siis myös kevyiden venyttelytuntien jälkeen.
- Muistan rajoittaa myös turhaa pakonomaista hyötyliikuntaa eli opettelen esim. käyttämään hissiä joskus :D

kuva

En ole koskaan innostunut rauhallisista lajeista kuten joogasta, pilateksesta, venyttelystä yms. Nyt mun täytyy astua mukavuusalueeni ulkopuolelle ja kokeilla jotain kehon-/mielenhuolto- tai lihaskuntotunteja. Aion katsoa kuntokeskuksen sijaan esim. työväenopiston tai jonkun random seuran tunteja. Niissä on varmasti vähemmän suorittava ja enemmän rento meininki. 

Tukihenkilön seurassa syöty nuudeli-quorn-annos. Valtava annos aiheuttikin pariksi tunniksi vatsakipuja ja vessassa istumista :D

Fiilis: Jee:)

Rate ja hoko

Tekstiä värittämässä kuvia lähipäivien onnistumisista!

Alkuviikko on ollut tehokas sh-hoitojen suhteen. Mulla oli ravitsemusterapia sekä hoitokokous. Molemmat sujuivat aika hyvin ja sain taas uutta draivia syömisiini. Ratella totesin, että melkoista vuoristorataa olen kulkenut edellisen tapaamisen jälkeen. Jokaista ylämäkeä seuraa vääjäämättä alamäki. Onnistumiset ovat yksittäisiä rohkeita tekoja, mutta haasteet ovatkin sitten niissä arjen tilanteissa, joihin pitäisi saada jatkuvuutta etenkin annoskokojen suhteen. Totesin, että painon kehitys on kuitenkin varmasti edelleen nousuuntainen, ja että uskoisin jo olevani normaalipainossa. Punnituksessa en tietenkään katsonut painoa, mutta sen verran rate sanoi, etten vielä ole normaalipainossa. Painon nousu on hidastunut, joten tässä vaiheessa ei saa alkaa himmailemaan. Hän myös epäili, että aineenvaihduntani on vieläkin aika jumissa, joten sitten saa olla tosi tarkkana painon kanssa, kun se hurahtaa kunnolla käyntiin. 

Jälkkärinä keiton ja leivän kanssa vanukas!

Kun puhuttiin siitä normaalipainosta, korostin ymmärtäväni, että hyvinvointipainoni tuskin on siinä normaalipainon alarajoilla. Kuulemma hyvin harvalla on. Se ahdistaa tosi paljon, koska jos en tämän kokoisenakaan ole vielä normaali ja sitten siitä pitää vielä todnäk mennä yli... Huh. Rate totesi hyvin, että voisin päätellä olevani normaalipainossa, jos keskustelumme ruokailuista olisi normaalia. Naurahdin, koska olimme juuri käsitelleet sitä, etten enää mittaisi mustikoita. Normaali keskusteluaihe? :D Olen huomannut kyllä joidenkin ajatusteni hieman normalisoituneen, mutta hohhoijaa kuinka paljon kaikenlaisia sääntöjä ja pakkoja vielä toteutankaan. Rate sanoi, että mun kanssa on mukava työskennellä, koska olen niin motivoitunut. Ei siis ainakaan ole sitä pelkoa, että hoitoni katkaistaisiin mistään syystä :)

Hokossa sovittiin, että jatketaan vieläkin jalkautuvan tukihenkilön kanssa (<3). Sen rinnalla mulla on harvakseltaan ratea ja nyt sitten alkaa se fyssari. Lisäksi mennään puolison kanssa yhdessä joku kerta polille. Jalkautuvan jälkeen jossain vaiheessa keväällä olisi tarkoitus yrittää päästä johonkin toipumista tukevaan ryhmään (apua!!!!), jonka jälkeen pääsen yksilöterapiaan. Olen niin iloinen ja kiitollinen, että mulla on mahdollisuus saada noin kattavaa tukea. Toivon todella, että myös muualle Suomeen saadaan vastaavanlaista toimintaa. 

Lounaalla intialaisessa ravintolassa, wow! Näyttää ripulilta, mutta ei maistunut siltä (vaikka mistäs mä sen tiedän, mutta rohkenen veikata ;D).

No mutta. Sittenpäs se mielenkiintoisin ja pelottavin uutinen. Päätin ottaa vastaan lääketieteellistä apua. En halua sanoa lääkkeen nimeä, mutta tarvittaessa voin ottaa lääkkeen ahdistusta loiventamaan. Mua pelottaa, vaikka tämä vaihtoehto onkin sellainen, ettei tästä pitäisi herkästi tulla riippuvaiseksi. Silti lääke on aina lääke. Yritän ajatella sitä samalla tavalla kuin vaikka Buranaa. Kun sattuu, otan buranaa ja kipu helpottaa. Kun ahdistaa, otan uutta lääkettä ja ahdistus helpottaa. Pitää testata sitä ensin turvallisessa ympäristössä, katsotaan mikä päivä teen sen.

Ei kyllä tuolta alta näy, mutta piiiitkästä aikaa perunamuussia! Tosin pussiversio, mutta silti saavutus.

Loppuun erilainen, täysin aiheesta poikkeava onnistumisen hetki - kauan metsästetty pinkki huulipuna löytyi!^^

Ylämäen jälkeinen alamäki.

Ajauduin katselemaan vanhoja kuvia, taas. Kesän kuvissa näytän ihanan ja kamalan pieneltä. Sairaat ajatukseni kallistuvat enemmän ensimmäiseen adjektiiviin. Kaikki vaatteet tuntuivat ja näyttivät hyviltä. Vanhemmat kuvat, joissa olen lähempänä normaalipainoa aiheuttavat ahdistuksen. En näytä miltään valaalta, mutta ihan liian isolta kuitenkin. Olen tämän jo ennenkin sanonut, mutta muistan olleeni melko tyytyväinen vartalooni kesällä. Ja että muistan myös, että jouduin koko ajan pelkäämään jaksamiseni puolesta. Mieleni on kuitenkin vielä niin vääristynyt, että peräänkuulutan enemmän sitä tyytyväisyyttä peilikuvaan kuin terveyttä. En koko ajan, mutta hyvin usein.Tekisi mieli poistaa facebookista kaikki viime kesän kuvat, jottei kukaan tajuaisi, kuinka paljon olen suurentunut.

Tämä ahdistus alkoi kehittyä jo eilen illalla. Päivällä söin lounaaksi salaatin, hyvin kevyen välipalan ja päivälliseksi kevyttä keittoa. Olin paljon menossa päivän aikana, ja kaiken kukkuraksi päivällinen tuli ulos yhtä nopeasti kuin oli mennyt sisään. Sori nyt vaan liiasta tiedosta, mutta maha jostain syystä protestoi :D On siis ymmärrettävää, että ilta meni miten meni. Pitkästä aikaa sorruin ahmimaan. En ole toviin sitä tehnyt, mutta nyt lähti käsistä. Tästä johtuen aamu alkoi väärällä jalalla. Mikään ei pilaa päivää heti kärkeen niin hyvin kuin se, että maha tuntuu täydeltä, eikä vatsa toimi tavalliseen aamuiseen tapaansa. Painava olo ahdistaa erityisen paljon siksi, että alkuviikosta on punnitus.

Edessä on pitkä ja kivinen tie. Juuri nyt tuntuu mahdottomalta päästä sen loppuun. Tai loppuun uskon pääseväni, mutta että olisin tyytyväinen ja hyväksyisin itseni... Toivon jatkuvasti, että sairastuisin niin kovaan flunssaan tai vastatautiin, että en yksinkertaisesti pystyisi syömään ja painoni romahtaisi. En haluaisi myöntää näitä asioita, mutta hittojakos tässä todellisuutta kaunistelemaan. Anoreksia käskee mun mennä vielä kerran pohjalle. En kyllä todellakaan usko, että se on enää mahdollista. Niin paljon olen saanut kiloja, etten tule enää koskaan pääsemään niihin alhaisiin lukemiin. Se ahdistaa, vaikkei saisi. Aion jatkaa eteenpäin, mutta nämä inhottavat ajatukset roikkuvat lahkeessani kiinni tehden matkastani koko ajan raskaampaa.

kuva

Perjantain aiheuttamat pelkotilat ja niiden voittaminen.

Torstai-iltapäivä oli kamala. Aamupäivällä oli mukava, mutta yllättävän raskas työtehtävä, joka vei aika paljon mehuja musta. Söin hieman vajaaksi jääneen lounaan ja välipala jäi kokonaan välistä. Iltapäivällä töissä oli tapaaminen, joka oli turhauttava ja jollain tavalla masentava. Jouduin pohtimaan myös itseeni liittyen sellaisia asioita, joita en sillä hetkellä olisi jaksanut miettiä. Energiatasoni ja verensokerini olivat näistä syistä johtuen aivan pohjalukemissa, joten itku ei ollut kaukana kun tapasin tukihenkilön. Ja kyllä se itku sieltä tulikin pariin otteeseen. Eka itku tuli kun puhuimme jälleen päiväosastojakson mahdollisuudesta. En osaa päättää sen suhteen juuta enkä jaata! Ja hitto, hoko on jo ensi viikolla! En tiedä mitä sanon :/ Edelleen ne kaksi asiaa kinnaavat vastaan: töistä pois oleminen ja vertailu muihin. En tiedä en tiedä en tiedä en tiedä. Mua alkaa heti itkettää, kun mietin koko asiaa. Enää viikonloppu aikaa miettiä. Vaikkakin kaipa sen voi laittaa alulle myöhemminkin, mutta nyt pitäisi anyways osata sanoa jotain.

Jälkimmäinen itku aiheutui siitä, kun yhtäkkiä sisäistin seuraavan päivän eli perjantain haasteet: koko firman koulutuspäivä, jossa olisi todennäköisesti linjastolounas, ja sitten pitäisi vielä järkätä välipala ja päivällinen itse (olisin kotona vasta klo 20 aikoihin). Mua ahdisti niin kovaa, etten meinannut saada henkeä. Itkin vuolaasti keskellä kauppakeskusta, nice. Th:n kanssa sovittiin, että pyydän työkaveriltani, että saisin ottaa ruokaa hänen perässään ja katsoa mallia. Sovittiin myös, että lähettäisin kuvan annoksesta th:lle. Kotimatkalla ahdistus jatkui ja kyyneleet kirvelivät silmissä. Puolisoni tuli juna-asemalle vastaan onneksi, joten sain jo kotiin kävellessä purkaa tilanteen hänelle. Sisälle päästyäni aloin hyperventiloida, koska ahdistus oli niin fyysistä. Rintaa puristi. Erityisen pelottavan perjantaista teki se, että edellisen kerran samanlaisessa koulutuspäivässä sain lievän paniikkikohtauksen ruokailussa. Muistan niin elävästi sen tunteen, joten totta kai muisto palasi mieleeni ja kehooni aivan täysillä. Puolisoni sai onneksi mut rauhoittumaan ja sain iltapalankin syötyä. Iltapalaksi oltiin ostettu th:n kanssa uudenlainen (ei rasvaton) jogurtti, koska todettiin mun iltapalan junnaavan aivan paikallaan samojen tuotteiden johdosta. Myös yleistyneen leivän poisjäämisen takia sovittiin, että ensi tapaamisella mietitään iltapalaa hieman tarkemmin. 

Etukäteen sovittu iltapala: uusi ja tuhti jogurtti, kaksi ruislimppupalaa päällisineen ja omena (kokonaista en saanut otettua, mutta muuten täysin sovitun mukainen!).

Mua jännitti aamulla ihan hirveästi. Päätin kuitenkin selvitä edes jokseenkin kunnialla päivästä. Juuri ennen ruokailua vedin työkaverini sivuun, ja pyysin saada katsoa häneltä mallia. Totta kai hän suostui, eikä siinä ollut sen kummempaa. Tiesin, että hän suhtautuu asiaan ihan neutraalisti, koska samaiselta ihanuudelta pyysin tukea myös pikkujouluissa. Sain mielestäni otettua ihan ok annoksen. Pieneltä se tuossa kuvassa näyttää, mutta suurikokoinen lautanen varmasti vääristää. Ahdistusleveliin nähden meni tosi hyvin.

Hätävaraksi välipalaa varten olin ottanut mukaan omenan ja myslipatukan. Onneksi olin ottanut ne, koska kahvitauolla oli tarjolla vain viinereitä. Niin ihanan näköisiä ja kuulemma vieläpä lämpimiä, mutta vielä ei ollut niiden aika mun kohdalla. Olin ajatellut, että keksejä olisin voinut ottaa, mutta yllättäen sellaisia ei ollutkaan tarjolla. Söin siis omat settini.

Päivällisen järjestäminen aiheutti taas muutaman kyyneleen. Olin aivan varma, ettei kukaan muu aikoisi syödä ennen iltaohjelmaa. Toisaalta ahdistuin myös ajatuksesta, että joutuisin menemään syömään isolla porukalla. Homma järjestyi onneksi parhain päin.

Minä: "Hei,tot...Olitko sä ajatellut mennä syömään tossa välissä?"
Ystävä: "Joo...Olin...Oonko mä kauhee läski ku ajattelin mennä?" :D
Minä: "NO EI kun ihanaa, kun mä pelkäsin, ettei kukaan muu mene ja kun mun on pakko!" <3

Mentiin ystäväni kanssa kahdestaan läheiseen ravintolaan. Olin oikein tyytyväinen siihen. Loppujen lopuksi seurueeseemme liittyi kaksi miespuolista työkaveria (ei ahdistanut miesten ruokaseura ollenkaan, weird). Samaan ravintolaan tuli myös isompi kööri muita, mutta he eivät tietenkään mahtuneet meidän kanssamme samaan pöytään. Tämä oli jotenkin ihan hyvä, vaikka siis ihania tyyppejä ovatkin, mutta se olisi varmasti lisännyt ahdistusta. Toisaalta toi myös hyvän fiiliksen siitä, että hei muutkin käyvät syömässä eli se onkin ihan normaalia :) Tosin olisin voinut kehittää itselleni ongelman siitä, että se toinen porukka tiedusteli mitä olimme tilanneet. Olin rohkaistunut tilaamaan salaattiwokin, joten ensin mua hävetti sanoa se. Enhän mä voi syödä muuta kuin salaattia tai keittoa. Hirveä läski olen kun otin jotain muuta. No, loppujen lopuksi melkein kaikki tuosta seurueesta tilasi samaa kuin minä :D Ja tilanne tuntui yllättävän luontevalta. Annokseni oli aika iso, mutta se oli tosi hyvää ja söin kaiken! Sain taas olla todella ylpeä itsestäni. Annoksen painaminen mahassani tuntui hetken ikävältä, mutta iltapalaan oli vielä niin monta tuntia, että pakkokin oli syödä kunnolla.

Salaattia, kasviksia ja kanaa wokattuna.

Iltapalalle ostin lapsuudensuosikkini: ruusunmarjaviilin! Päivä oli pitkä ja raskas, joten viilin syöminen ei tuottanut juurikaan ongelmia. Koin ansainneeni sen. Tiedetään, ei tarvitsisi ansaita mitään, mutta jos se tällä hetkellä helpottaa jonkun asian syömistä, suotakoon sen ajatuksen hyödyntäminen mulle. Eilinen sujui siis varsin mallikkaasti, huh :)

Kaksijakoiset fiilikset.

Huh huh mikä väsymys. Aina jos on todella aikainen herätys, en joko saa unta tai sitten heräilen pitkin yötä peläten, että olen nukkunut pommiin. Eilen herätyskello soi ennen viittä. Olin nukkunut ehkä viisi tuntia, koska en millään saanut unta. Viime yönä sain hotellissa nukuttua paremmin, mutta vieläkin väsyttää paljon. Jouduin jopa turvautumaan yhteen energiajuomaan, yök. Eikä se edes juurikaan tuntunut auttavan. Aiheutti vain huonon olon pahalla maullaan.

Olen kokenut näiden kahden päivän aikana hyvin ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita syömisen suhteen. Toisaalta oma keho on ahdistanut ja peilistä on katsonut takaisin sotanorsu. Toisaalta on tullut ihania normaaleja hetkiä, joita tavallaan kaipaan kovasti lisää. Esimerkiksi oli ihanaa soittaa kyseisessä kaupungissa asuvalle entiselle koulukaverille, että lähtisikö hän kahville. Syötiin molemmat salaatit ja se oli kivaa. Emmin pitkään, uskallanko syödä hänen kanssaan, koska hän ei tiedä tilanteestani eli hänelle identiteettini oli edelleen "ei syö muuta kuin omenia". En kuitenkaan usko, että hän mitenkään noteerasi koko asiaa tai tuijottanut syömistäni.

Terveitä asioita:
- Kaupassa korissani oli jo rasvaton jogurttipurkki, mutta rohkaistuin (n. kymmenen minuutin tuijottelun jälkeen :D).... *rumpujen pärinää* ottamaan Kalinka.kerrosjogurtin!!! Olen sellaisen syönyt viimeksi varmaan joskus ala-asteella. Oli muuten ihan hyvää :)
- Söin kaikki ateriat ja junassa vielä välipalan jälkeen "ylimääräisen" omenan.
- Join välipalaksi koko pullon juotavaa jogurttia!
- Lounailla oli leivät mukana, vaikka en meinannut niitä ottaa.
- Otin kaksi suklaakonvehtia kun oli tarjolla.

The Jogurtti.

Kanaa, riisiä, raejuustoa ja vuoksenpiirakka.

Eväsostokset: Iltapalaksi riisipiirakka, jogurtti ja omppu, välipalaksi juotava jogurtti ja omppu. Pastilleja päivällisen jälkiruuaksi :)

Sairauden sanelemaa:
- Kaupassa valinnat kestivät k a u a n. Kauppa oli kämänen pieni K-market, mutta silti sain kulutettua aikaa siellä reilusti yli vartin.
- Päivällisen jälkkäriksi ostin pastilleja, enkä tosiaan koko rasiaa syönyt. Ei taideta ihan laskea jälkkäriksi.
- Edelleen tunsin jonkinlaista tarvetta hieman peitellä sitä, että söin lounasta. Olisin varmasti kuollut, jos joku olisi kysynyt, mitä mulla on ruokana :D
- Kävelin rappuset seitsemänteen kerrokseen ja alas matkalaukun kanssa hissin sijasta.
- En olisi uskaltanut ottaa normijogurttia, jos kalorit siltä päivältä eivät olisi olleet alakanttiin.
- Aamupalalla olisi tehnyt mieli ottaa lisää, mutten uskaltanut, vaikka annos todnäk jäi hieman vajaaksi. Otin hienon kuvankin aamupalasta, mutta poistin sen vahingossa.

Ainiin! Jee polin fysioterapeutti soitti tänään! Fyssarin yksilökäynneille ei ole sitä bmi-rajaa vaan sellaiseen fysioryhmään, josta oli puhetta hoidon alussa. Aika yksilökäynnille on siis varattu ensi viikolle! :) Mua jännittää se tapaaminen paljon, koska toisaalta mua pelottaa, jos saan luvan alkaa urheilemaan. Kaipaan esim. lenkille kovasti, mutta kuitenkin ahdistaa se, että olenkin jo riittävän terve aloittamaan liikunnan. Heti tulee ajatus "höh, sitten on pakko lähteä liikkumaan kun siihen on lupa". Ja sitten se lähtee lapasesta. No, näistäpä ajatuksista varmasti nimenomaan fyssarin kanssa keskustellaan.

Vaikeuksia edessä ja takana.

kuva

Huomenna on herätys jo ennen aamuviittä, nice. Kahden päivän työreissu odottaa eli tiedossa on hotelliyöpyminen. Hotelliaamisia on jo tullut harjoiteltua useampaan kertaan, joten uskoisin sen menevän ihan hyvin. Muut ruokailut jännittävätkin sitten enemmän. Täytyy huolehtia aamupala junassa, lounas huomenna ja ke sekä välipalat huomenna ja ke. Suunnitelmani reissua varten:

Ti
Aamupala junassa: Skyr-rahka, vuoksenpiirakka ja ruislimppuviipale päällisineen (+puolikas omena?)
Lounas: Eväänä riisiä ja kanakastiketta+raejuustoa (kehtaankohan ottaa myös leivän mukaan...)
Välipala: Omena ja myslipatukka.
Päivällinen: Salaatti jossain ravintolassa/kahvilassa tai haen kaupasta hotellihuoneeseen. (uskallankohan ostaa jonkun jälkiruuan...)
Iltapala: Vuoksenpiirakka, jogurtti (tai rahka?) ja omena.

Ke
Aamupala: Hotellin aamiainen.
Lounas: Sama kuin ti.
Välipala: Omena ja jotain, ehkä porkkanapiirakka.

Höh. Noi näyttää jotenkin vähältä kun kirjotin ne auki. Äää tuntuu niin vaikealta taas. Oltiin tänään mun porukoilla syömässä, ja äiti kysyi, että onko taas jotenkin vaikeampaa ruuan ottaminen. Itkuhan siinä tuli. Kyllä on. Samaa tukuhenkilökin kommentoi viimeksi. Annostelu on niin vaikeaa, ää! Annostelun takia mielessä käy se päiväosasto ihan jatkuvasti. Aina toivon, että olisipa tukihenkilöni tässä, ja osastollahan tuki olisi jokaisella ruokailulla iltapalaa lukuunottamatta. En kuitenkaan haluaisi mennä, koska a) en haluaisi olla pois töistä ja b) olen jo näin iso.

A: Töistä voisi olla ok olla pois vaikka maaliskuussa, mutta ei ihan tässä lähiaikoina. En kylläkään tiedä, millä aikataululla osastojaksoa lähdettäisiin suunnittelemaan. Tekisin varmaan niin, että en hiiskuisi asiasta töissä sen kummemmin ja käyttäisin jäljellä olevat viime vuoden kesälomapäiväni siihen. En haluaisi sairaslomaa.

B: Ihan tyhmää, koska tiedän, ettei syömishäiriön vakavuus tai syömisen vaikeus katso painolukemaa tai ympärysmittaa. Mutta kyllähän sen vertailun pelon ymmärtää, vaikka itseäni vartenhan mä siellä olisin.

Ihan reppanaolo. Tämmönen:

kuva

 

Ruokakuvioita

 Aamupala

Tästä... 

...on tultu tähän. Muuten sama setti, mutta juustoviipale on joinain aamuina mukana, enkä enää pilko leipää (!). Jos ei ole juustoa, ohuita leikkeleitä on kaksi. Puuroon olen alkanut sekoittaa joko pari lusikallista raejuustoa tai pienen lorauksen juotavaa jogurttia.

 

Lounas

Näistä kasvis-soijarouhemössöistä ja lehtileivästä.. 

 

... on tultu esim. pastaan tai riisiin kanan kanssa sekä erikoistilanteisiin, jotka on hoidettua muullakin kuin omenalla. Lehtileipä on vaihtunut ruislimppuviipaleeseen.

.

Välipala

Tästä...

...on tultu hieman eteenpäin, mutta vieläkin välipala jää yleensä melko kevyeksi.

(mukissa juotavaa jogurttia ja omenaa)

Päivällinen

Näistä...

 

...on tultu näihin. Edelleen syön yleensä keittoa, mutta lehtileivät ovat vaihtuneet ruislimppupalaan tai paahtoleipään (!). En edelleenkään pysty ottamaan kahta leipää, mutta parempi yksikin normileipä kuin lehtileipä ;) Päivällisellä olen myös useiten kaikista ruokailuista ollut jossain muualla kuin kotona/töissä syömässä, koska tapaan tukihenkilön usein töiden jälkeen päivällisaikaan. Olemme myös mieheni kanssa viikonloppuisin elvyttäneet perinnettä, että mieheni laittaa jotain ruokaa.

Mieheni tekemä annos.

Äidin tekemää siskonmakkarakeittoa puolikkaan näkkärin ja 1/4 sämpylän kera.

Ensimmäinen pasta-annokseni ravintolassa.

Jälkiruoka

Haastavasta jäätelöstä...

...suklaapaloihin. Jälkkäreistä ei ole juurikaan kuvia.
Monesti jälkkäriksi otan porkkanan, omenapalan ja sokerittomia pastilleja. Olen kuitenkin yrittänyt tsempata taas ja ostanut vanukkaita. Suklaata oli ennen Joulua paljon, joten sain kuitenkin myös niitä otettua välillä.

Iltapala

Iltapalasta ei juurikaan ole kuvia jostain syystä. Joudun tunnustamaan, että näin runsailta iltapalani eivät lähiaikoina ole näyttäneet. Leipä on jäänyt liian usein pois ja olen korvannut sen porkkanalla. Monta kertaa leipä on kuitenkin jäänyt pois sen takia, että olen ottanut mieheltäni sipsejä eli energia ei ole jäänyt vajaaksi, heh ;D Mutta joo, päivän syömiset ahdistavat takaraivossa ja vatsassa iltaisin. Mua harmittaa, koska aikaisemmin iltapala oli mun päivän lemppariateria.

 

Näihin kuviin ja tunnelmiin :)