Parantunut!

Moi todella pitkästä aikaa!

Otsikko kertookin olennaisimman, Tai no, jos en nyt ihan 100% parantunut niin ehkä 85% ja syömishäiriöklinikalta uloskirjattu! :) Ensimmäisen kerran syömishäiriöhistoriani aikana koen, että olen valmis päästämään anoreksiasta irti. Se ei ole enää osa identiteettiäni vaan se on osa menneisyyttäni. Voin rehellisesti sanoa, että kolme vuotta sitten kun tein päätöksen parantua, en välttämättä uskonut pystyväni tähän. Pelkäsin, että joko kroonistun tai sitten lihon satakiloiseksi. Kumpaakaan ei ole tapahtunut, eikä tapahdu. 

En väitä, ettenkö yhä joka päivä jossain vaiheessa kohtaisi ajatuksia siitä, että olen liian iso. En kuitenkaan ajattele läheskään niin rumasti itsestäni kuin aikaisemmin, ja ajatukset menevät suht nopeasti ohi. Ne ajatukset eivät myöskään vaikuta toimintaani juurikaan. Saatan jotain ateriaa satunnaisesti keventää, mutta en esim. skippaile tai sellaista radikaalimpaa. Olen joskus sanonutkin, että uskon paranemisen olevan enemmänkin sitä, että oppii tasapainoilemaan ajatusten kanssa kuin että ajatuksia ei tulisi enää ollenkaan. Mielestäni olen saavuttanut tämän. Olen sanoinkuvaamattoman ylpeä itsestäni!

Tässä pieniä arjen esimerkkejä siitä, miten pitkälle olen päässyt:

- Työkaveri toi täysin yllättäen jätskin (ei mikään mehujää vaan ihan kunnon Classic). En hetkeäkään miettinyt, ettenkö ottaisi jäätelöä vaan söin sen hymyssä suin.

- Lähdimme juhliin pidemmän ajomatkan päähän. Aikaisemmin olisi ollut kauhea show miettiä, mihin aikaan, mitä ja missä voisin syödä. Nyt vain istuin autoon ja went with the flow.

- Menimme kylään porukoilleni. Äitini oli tehnyt lettuja. Otin niitä, vaikka ei ollut sitten yhtään minkään aterian "aika". 

- Menin ystävälleni yökylään. Yleensä syön kotona vain ruisleipää, mutta sitä ei ollut, joten otin tarjolla ollutta kauraleipää.

- En mittaa enää ruokiani käytännössä ollenkaan. 

- Jos maha tuntuu tyhjältä, otan jotain syötävää - vaikka se olisi virallisten aterioiden välissä.

- Olin terassilla lukemassa kun puolisoni toi meille jäätelöt. Olin juuri ajatellut mennä ottamaan päivällistä, mutta miksipä jälkiruokaa ei voisi välillä syödä ennen ruokaa :) Eli sinne meni mahaan sekin jäätelö!

- Jos joku ateria viivästyy, ei vointi romahda samantien. Vararavintoa on siis kertynyt, mutta se on oikeasti aika hyödyllistä arjen kiireen ja muutosten keskellä :)

Kylläpä on paljon jätskeihin liittyviä juttuja, mutta jätski on kyllä niiiin hyvää! Ihan hukkaan ovat menneet ne kesät, joihin on kuulunut ehkä yksi mehujää :D

En usko, että tulen jatkossakaan ihan hirveästi tänne kirjoittelemaan. Jos joku haluaa jostain tietystä aiheesta vaikkapa paranemiseen liittyen kuulla, kirjoitan erittäin mielelläni. Tämä oli alunperin purkamispaikka, josta sai myös hyvää vertaistukea sekä herättelyä. Nyt noille ei ole varsinaisesti tarvetta. Koen kuitenkin vahvasti halua valaa uskoa niihin, jotka vielä kamppailevat kuten minä vielä pari vuotta sitten. Eli kysyä saa ja tosiaan toivoa postauksia!

Aloitin blogini kirjoittamalla, että olen elämäni velkaa puolisolleni. Olen edelleen sitä mieltä. Ilman häntä en olisi tässä kertomassa, kuinka onnellinen olen. Läheiset yhdistettynä motivaatioon sekä saamaani monipuoliseen ja hyvään hoitoon mahdollistivat paranemiseni. Kiitos myös kaikille lukijoille ja etenkin kommentoijille! Älkää ikinä luovuttako, koska jumankauta paraneminen on sen arvoista! 

kuva

Lääkäriin, kotiin, lääkäriin, kotiin, lääkäriin, kotiin, lääkäriin, sairaalaan, kotiin.

1. lääkärikäynti
Oireet: Jäätävä tukkoisuus, poskiontelokipu, väsymys, yskä.
Tutkimukset: Poskionteloiden ultraäänitutkimus ja keuhkojen kuuntelu.
Löydökset: Ultrassa näkyvissä poskionteloissa märkää, keuhkoissa pientä rahinaa.
Diagnoosi: Poskionteloiden tulehdus.
Hoito: Antibioottikuuri ja lepoa.

2. lääkärikäynti, n. kuukausi edellisestä
Oireet: Samat jatkuvat: tukkoisuus, poskiontelokipu, väsymys, kurkkukipu, yskä.
Tutkimukset: Poskionteloiden röntgen ja verikokeet, keuhkojen kuuntelu.
Löydökset: Poskionteloissa edelleen hieman nestettä ja turvotusta.
Diagnoosi: Poskionteloiden tulehdus.
Hoito: Antibioottikuuri ja lepoa. Jos ei viikossa helpota, uusi käynti tarpeen,

3. lääkärikäynti, viikko edellisestä
Oireet: Tukkoisuus, kova yskä ja kurkkukipu, voimattomuus, ääni katoilee
Tutkimukset: Keuhkoröntgen, poskionteloiden ultraääni, verikokeet.
Löydökset: Näkee ja kuulee, että en ole todellakaan terve, mutta missään kokeissa ei ole mitään hälyttävää.
Diagnoosi: Yskäreseptorien ja limakalvojen yliherkistyminen = oireet ruokkivat itse itseään jatkumaan.
Hoito: Parit lääkkeet ja lepoa. Jos ei parissa päivässä helpota, uusi käynti ja lähete keuhkotautien erikoislääkärille.

4. lääkärikäynti, 2 päivää edellisestä
Oireet: Merkittävästi pahentunut yskä ja heikentynyt yleisvointi, syke hakkaa, ääni katoilee, tukkoisuutta.
Tutkimukset: Keuhkojen kuuntelu, verikokeet, EKG.
Löydökset: Keuhkoissa ei kuulu mitään ja veriarvotkin ovat ok. Sydänkäyrässä leposyke 120 ja mahdollinen sivuontelovaurio.
Hoito: Lähetteellä sairaalan sisätautien osastolle. 

Sairaalassa:
Tutkimukset: Verenpaine, EKG, tulehdusarvot, ruumiiinlämpö, nieluviljely.
Löydökset: Ei muutoksia sydänlihaksessa, vain takykardiaa (tiheälyöntisyys), kuumetta reilusti, korkea verenpaine.
Diagnoosi: Jonkinlainen raju virustauti, johon ei ole hoitoa. LOL.
Hoito: Panadolia ja lepoa. 

Voin kertoa, että olen t o d e l l a turhautunut. Tietysti säikäytti tosi paljon, kun kävin EKG:ssa työterveydessä ja näin siinä paperilla, että poikkeavuutta on. Oli kamalaa istua odottamaan, että lääkäri kutsuu sisään, kun vaan pyörittelee mielessään, että ei kai taas sydänlihastulehdus. Tavallaan toivoinkin jotain, jota voisi oikeasti hoitaa jollain tavalla, mutta tietysti sydänhommat ovat aika vakavia. En tiedä, olinko enemmän helpottunut vai ärsyyntynyt, kun sairaalassa sitten käyrä olikin korkeaa leposykettä lukuun ottamatta puhdas. 

Yskin kuin viimeistä päivää, mutta keuhkoissa ei kuulu mitään rahinoita tai pihinöitä. MITÄ?! Kuulemma nyt on monia aikuisia joutunut tehohoitoon rajujen virustautien vuoksi, ja sairaalassakin ainoa tarjottava hoito on happi. Ihan oikeasti, ihminen on käynyt kuussa, mutta jengiä kuolee flunssaan? Ja mä olen ollut 3 kk vaihtelevasti kipeänä, nyt viimeiset pari viikkoa todella kipeä. Ja ei löydy mitään selittävää tekijää, nyt kun poskionteloissakaan ei ole enää tulehdusta!? Oireet pahenevat ja vointi on aivan paska, niin "ota vähän panadolia". Ei ---tana. 

Tilannepäivitys.

Heippa vaan pitkästä aikaa! Mitähän sitä kertoisi... Aikamoinen ajatusoksennus tästä taitaa nyt tulla, mutta sehän ei tietysti mitään uutta ole :D Ehkä yritän vaikka otsikoinnin kautta selkiyttää asioita.


Terveys
En ole edelleenkään ollut täysin terveen oloinen kuin ehkä kahtena tai kolmena päivänä since marraskuu. Eli uudenvuoden tautikaan ei mennyt täysin ohi antibiooteilla. Lääkäri käski verikokeisiin heti, kun olo on taas terve niin selvitetään immuniteettia jne. No enpä ole sinne verikokeisiin päässyt vieläkään, koska tunnen, että poskionteloissa on edelleen tavaraa (nam). Joka päivä on jossain vaiheessa niin jäätävä paine poskissa ja joskus otsaonteloissakin, että tekisi mieli työntää lusikka sieraimesta ja kaivaa ylimääräinen ulos. Yskää, kurkkukipua, tukkoisuutta, lihasjumeja, kuumeista oloa... Jotain edellä mainituista on joka v*tun päivä. Pitänee mennä lääkäriin taas ensi viikolla ja pyytää vaikka punkteeraus, koska antibiootteja en halua (eikä mun vatsa...). Ja ei s**tana kuinka väsynyt olen. 

Ruokailut
Aika vapaasti oikeastaan syön, ja harvoin tulee ruoka-ahdistuksia. Viimeisen kuukauden aikana ruokarytmi on alkanut pomppia vähän miten sattuu jos päivän aikana on jotain vähänkin erikoista. Näläntunne on epämääräistynyt, kun ruokarytmi ei ole ollut yhtä säännöllinen kuin ennen. On tullut skippailtua ja yhdisteltyä, josta on sitten aiheutunut myös ylimääräistä napostelua ja siitä tietysti vähän morkkista sekä lisäsenttejä...

Kehonkuva
Olen lihonut ja olo on turvonnut. En ole punninnut itseäni, mutta tunnen sen vaatteista. Ainakin hanuri on levinnyt ja taitaa käsivarsissakin olla enemmän ympärysmittaa. En kuitenkaan itke itseäni uneen sen vuoksi. Edelleen olen sillä linjalla, että mieluummin olen isompi kuin mieleni haluaisi kuin pelkäisin kropan pettämistä. Turvonnut olo voi toki myös johtua osittain siitä, että en ole päässyt juurikaan urheilemaan kiitos pitkittyneen sairastelun (kerran kävin salilla ja olo oli aivan jäätävä kolme päivää sen jälkeen... :/) sekä varmasti nuo epäsäännölliset ruokailutkin vaikuttavat asiaan. Kyllä, kaipaan vieläkin ihan jokaikinen päivä laihaan kroppaan, mutta on ollut pakko hyväksyä se, että minä en voi olla laiha ja terve samaan aikaan. Odotan kyllä kauhulla kesää, kun ei voi verhoutua villaneuleisiin... No, se on sen ajan murhe sitten.

Yleismeininki
Parisuhteessa menee koko ajan paremmin ja paremmin. En voi väittää, etteikö tervehtymiseni (sh:sta siis) olisi yksi osasyy tähän, joten siinä myös yksi hyvä syy ylläpitää nykyistä linjaa :) Töissä oli pieni aallonpohja loppuvuonna fiiliksen suhteen, mutta nyt on taas perusjees! Aloitan kevääna ikana yhden koulutuksen, josta olen superinnoissani. 

Summa summarum: kaikki ihan kivasti :)

kuva

Sairastelu jatkuu...

Mainitsin inhottavasta kipeästä olosta toissakertaisessa postauksessa. No, sehän nyt vaan sitten jatkui, ja siinä vaiheessa kun olin ollut aivan voimaton monta päivää ja röörejä repivä yskä teki paluun joulun jälkeen, päätin mennä lääkäriin. Oli helpotus, että löydöksiä oli. Keuhkoissa rahinaa ja molemmat poskiontelot täynnä tulehdusta. Kotiin nukkumaan, näin määrättiin. Ja silti on huono omatunto lepäämisestä! Onneksi oikeasti löytyi jotain, koska jos lääkäri olisi ollut silleen "joo nää on ihan puhtaat ja ei kuulu mitään, mutta lepäile nyt vähän", en olisi pystynyt tekemään sitä. Ja mikä parasta: antibioottikuurin jälkeen sain lähetteen labraan. Koitetaan selvittää, mikä näitä jatkuvia tulehduksia aiheuttaa.
Sit haluaisin kertoa, että joulunajan ja välipäivät söin hyvin, ja ennen kaikkea olen herkutellut. Olen yrittänyt pitää mielessä sen, että ei ole niin väliä mitä syö joulun ja uuden vuoden välissä, jos uuden vuoden ja joulun välissä syö hyvin ;) Paino on varmasti noussut, mutta edelleen samat vaatteet menevät päälle, joten antaapa olla sen vaa'an kaapissa pölyttymässä :P

Pakko muuten vielä sanoa jälleen kerran pari sanaa kuolemasta ja sen pelkäämisestä. Tässä kipeänä ollessa mulla on pari kertaa ollut tosi pahat hengenahdistukset ja jotain outoa pahoinvointia. Sydän myös pomppii välillä aivan miten sattuu, varsinkin jos vähänkään hengästyy. Jälleen yhtenä iltana menin kamalassa olossa nukkumaan, enkä voinut olla ajattelematta, että mitä jos mä nyt kuolisin tähän. Se olisi aivan kamalaa! Mä en halua kuolla, en todellakaan. Sen jälkeen joka kerta kun olen nähnyt kadulla tai netissä jonkun todella laihan ihmisen, olen mielessäni palannut tuon illan kuolemanpelkoa aiheuttaneeseen vointiin ja todennut, että HELL NO! Minä en halua sitä oloa "itseaiheutetusti" enää koskaan! Itseaiheutetulla tarkoitan siis sitä, että nyt alkaisin valua takaisin anoreksian pauloihin, jaa ""-merkit, koska tietysti se on sairaus, jota ei valita jne. You get my point.

Toivottavasti siellä ruudun takanakin valitaan elämä, eikä haluta kuolla :) Oikein hyvää ja antoisaa alkanutta vuotta! 

kuva

Hyvillä mielin jouluun :)

Söin elämäni ensimmäistä kertaa kakkua kahvilassa! Ystäväni oli luvannut tarjota mulle kakkukahvit synttäreideni kunniaksi pari kuukautta sitten, mutta silloin hannasin ja sovittiin, että toteutetaan se myöhemmin. Nyt sen aika oli! Jäin varaamaan meille pöytää ja sanoin, että ystäväni voi valita, niin on varmasti helpoin. Hän toi jaettavaksi kaksi erilaista palaa. Toinen oli niiiin hyvää, toinen ihan ok. Parasta kuitenkin oli, että uskallan varmasti joskus toistekin ottaa kakkupalan tai leivoksen kahvilassa :) Ja toinen success: olin sukuloimassa ja yhtäkkiä nenäni eteen tungettiin joulutorttuja. En kehdannut kieltäytyä, joten otin tortun. Tämä saattaa taas kuulostaa oudolta, mutta en edes muista, milloin olisin viimeksi ottanut kokonaisen joulutortun. Nytkään en ihan kokonaan syönyt sitä, koska se oli oudon makuinen (myös muiden mielestä), mutta suurin saavutus oli ottaa se. 

Ihanaa myös, että joulu ei juurikaan ahdista. Toistan itselleni jatkuvasti sitä, että jos olen jo pitkään pysynyt samoissa painolukemissa herkuttelusta huolimatta, niin tuskin se tulee räjähtämään nytkään. Tänään myös sanoin peilikuvalleni, että mä olen ihan hoikka. En mä oikeasti ole läski. Eikä musta sellaista tule, vaikka herkuttelisin jouluna. Muistakaa te kaikki muutkin se! Ja jos joku kaipaa ohjeistusta jouluruokailuihin, niin täältä (klik) löytyy annoskokoja jouluaterialle :)

Ihanaa joulua <3

IASFT.

I am so f---ing tired.
Viimeiset muutama viikkoa ovat olleet rankkoja. Loma tuli siis todella tarpeeseen.

Yleensä aamuisin kun herätyskello soi, nousen heti. Nyt olen vapaa-aamuina siirtänyt herätystä tai laittanut sen kokonaan pois ja nukkunut pitkään. Yleensä viikonloppuisinkin herään jo kasin jälkeen, mutta eilen nukuin puoli kymmeneen!  Arkena herääminenkin on tuntunut vaikealta. Yhä useammin olen toivonut, että voisin jäädä kotitoimistolle. Välillä voin, mutta on ollut paljon kokouksia sun muuta, joissa on ollut oltava mukana ihan livenä. 

Olen itkuherkkä. Joka päivä jokin asia on alkanut itkettää jossain vaiheessa. Joulu on mulle tosi tärkeä, joten yleensäkin olen herkillä joululauiluista ja hienoista koristeista, mutta nyt se on korostunut. Tunteet ovat pinnassa yksinkertaisesti, Itkin jopa töissä viimeisenä työpäivänä, kun yksi mua vaivannut asia selvisi parhain päin. Vähän nolottaa, mutta minkäs teet. Onneksi kaikki ymmärsivär kyllä hyvin purkauksen.

Päivällä väsyttää, mutta illalla kun pitäisi mennä nukkumaan, ei enää väsytäkään. Kun laitan silmät kiinni, olen yhtäkkiä taas hautajaisissa. Katson, kuinka hautaustoimiston auto ajaa hitaasti kirkon ramppia alas. Kirkonkellot soivat. Katson, kuinka vainajan isä vilkuttaa autolle. Mua ahdistaa niin paljon, että haluaisin juosta pois. En saa unta. 

Tuntuu kuin en saisi kunnolla henkeä. Kuin hengittäisin savua. Huono olo. Oksettaa. Sydän hyppii. Hengästyttää. Joka toinen päivä flunssainen olo, tukkoinen, aivastuttaa, nenä vuotaa, poskionteloissa on painetta. Kun menin salille, sain jotenkuten tehtyä alkuaerobisen juoksumatolla, mutta sen jälkeen se iski. Heikotus. Kalpenin kasvoiltani ja luulin pyörtyväni. Olisikohan taas fiksua jättää liikkumiset hetkeksi, ainakin ne rankimmat...

Onneksi on loma. Ja joulu. Ja ystävät ja perhe. <3

kuva

Lähiomaiseni lähti viimeiselle matkalleen. Edeltävät pari viikkoa ovat olleet todella tunteellisia, itku on ollut herkässä. En ollut menehtyneen henkilön kanssa läheinen, vaikka lähiomainen olenkin. Se, mikä satuttaa kaikista eniten, on muiden suru. Etenkin hänen isänsä suru. Kenenkään vanhemman ei pitäisi joutua ostamaan hautakiveä lapselleen.

En voinut arkkua katsoessani olla miettimättä, että mitä jos se olisin minä tuolla. Se olisin voinut olla, jos en olisi tajunnut kääntää suuntaa syömishäiriön kanssa. Se tekee minut sanoinkuvaamattoman surulliseksi kun ajattelen, että isäni ja äitini sekä puolisoni olisivat joutuneet kantamaan arkkuani. Ja kaikki ystävät olisivat joutuneet kulkemaan heidän perässään saattamaan minua. Rintaani puristaa, kun edes ajattelen näitä asioita, koska voin vain kuvitella, kuinka helvetillinen paikka se tulee olemaan siunata haudan lepoon joku oikeasti itselle todelle tärkeä ja rakas ihminen. Rehellisesti sanottuna en tiedä miten tulen kestämään esimerkiksi omien vanhempieni menetyksen. Pohdiskelen asioita liikaa, jossittelen ja murehdin. Siihen liitettynä superempaattisuus, saadaan aikaiseksi suurensuuri ahdistusmöykky. Kuin kant

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan. 
---
Ja lohtu on mulle
että siellä on kaikki sulle. 

Ajatuksia löllökäsistä ja muuta kivaa.

Muuttuneen vartalon suhteen olen joutunut tekemään lukemattomia tunteja ajatustyötä, jotta oppisin hyväksymään sen ja ehkä jonain päivänä vieläpä tykkäämään siitä. Olen nyt siinä tilanteessa, että haluaisin olla tyytyväinen ja oikeasti yritän kovasti nähdä siinä hyviä puolia, mutta sitten totuus iskee esim. valokuvien muodossa. Eilen näin kuvia musta kesältä, hyi apua! Mun käsivarret ovat juuri niin paksut kuin olen pelännytkin. Elättelin toivoa, että mä vain kuvittelen, mutta ei. Mulla on suht siro ylä- ja keskivartalo muuten, joten mun käsivarret ovat jotenkin jopa suhteettoman paksut. Olen googleen jo monenmonta kertaa syöttänyt hakusanat "käsivarret kapeammiksi". Mulla tuntuu olevan sellainen kroppa, että jos teen esim. käsilihasliikkeitä salilla, lihakset kasvavat suhteellisen nopeasti, mutta "läski" siitä päältä ei sula. Eli jos treenaan käsiä, niin niistä tulee vain paksummat eikä linjakkaammat tai kapeammat. Pitää varmaan alkaa panostaa oman kehon painolla tehtäviin juttuihin. Varmasti myös esim. jooga olisi hyvä laji, mutta se ei vaan yhtään olen mun juttu. 

Myös peppuni on melko iso ja pyöreä, mutta siihen olen jo hieman oppinut sopeutumaan, koska sellainen se on ollut aina. Kiinteämpi se voisi olla, mutta muodolla en taida voida mitään ellen kuihduta itseäni täysin. Mutta nämä f---ing käsivarret häiritsevät todella paljon. Haluaisin hoikat käsivarret, en tällaisia tukkeja. Jos jollain on vinkkejä, kuinka onnistun kaventamaan niitä, otan mielelläni vastaan. Ruokavaliomuutoskin on käynyt tietysti mielessä, mutta ihan vilpittömästi en kauhean montaa asiaa keksi, joita mun olisi hyvä vähentää. En syö kauheasti esim. rasvaisia ruokia tai rasvaa ylipäänsä, joten en usko että siitäkään on kiinni. Enemmän cardioliikuntaa varmasti voisi olla hyä tehdä, siinä vaan piilee omat vaaransa mun pääkopan sisällä... 

Äh ehkä nämä ajatukset nyt korostuvat siksi, että en ole taas pariin viikkoon päässyt salille, koska ensin olin matkoilla ja sitten viikon verran kipeänä. Ja eilen kun olin suunnitellut meneväni, heräsin taas tukkoisuuteen, pääkipuun ja jäätävään väsymykseen 10h yöunienkin jälkeen. Eli ei se flunssa varmaan olekaan vielä selätetty, Olen kyllä himassa tehnyt lihaskuntoa esim. kahvakuulalla, joten onneksi jotain edes. Toisaalta ehkä juuri sen takia flunssa jatkuukin, kun en ole levännyt tarpeeksi. Olen niitä ihmisiä, joiden on lähes mahdotonta jäädä pois töistä, jos ei ole aivan vuoteen oma. Kauhea yskä ja ääni painuksissa, mutta kyllähän kotitoimistolla pystyy olemaan aivan hyvin. Vaikka olisikin ns. rennosti etätöissä, rasittaako se kuitenkin sen verran kehoa, ettei tauti pääse kunnolla paranemaan? No, päätin ottaa hyvinvointini käsiini ja olin tänään sairaslomalla. Aamulla ja aikalailla koko päivän olo oli aivan pyllystä. Olin todella vetämätön ja päätä jomotti, kurkkuun sattui jne. Oli siis oikeasti ihan hyvä ottaa päivä toipumiselle. Nyt olo on jo vähän parempi, mutta edelleen sellainen, etten ihan terve ole. Huomenna on kuitenkin pakko olla töissä, joten ei auta. Hyvä kun lepäsin edes yhden päivän! Olipas taas ajatusoksennus, sori :D

kuva

Haasteeseen vastaukset :)

Sain haasteen ihanalta Sannalta/ ja hetihän siihen on vastattava :D 

1. Mikä on lempi esineesi kotona?
Hmm, paha. Ehkä sanon tähän hätään väriä vaihtavan kynttilän, koska se on kynttilä, joka vaihtaa väriä :D Ja koska kynttilät <3

2. Minkälainen on mielestäsi täydellinen sää?
Aurinkoinen, vähintään +28 astetta ja pieni tuulenvire. 

3. Jos saisit rajattomat lahjakkuudet ja osaamiset ihan missä tahansa asiassa, niin mikä olisi unelmiesi ammattivalinta?
Joku sellainen, jossa voi tienata tosi paljon ja olla oman alansa stara, mutta ei kuitenkaan kaiken kansan julkkis. Ehkä huippu-urheilija lajissa, jossa on isot palkkiot. Golf? :D Tai sitten joku huikea oopperalaulaja. Tai kapellimestari! Joo kapellimestari, koska naisia siinä on käsittääkseni todella vähän.

4. Tekeekö raha onnelliseksi?
No, ei ehkä pelkästään, mutta kyllä se vaan helpottaa asioita joka taas tuo onnellisuutta. Ja itse ainakin tunnustaudun hieman materialistiksi, joten kyllähän se on kivaa kun on rahaa :D

5. Mitä eläintä et missään olosuhteissa haluaisi tavata, ainakaan eläintarhan ulkopuolella?
Isoa hämähäkkiä en voi katsoa missään olosuhteissa. Hhyyyyi. Eipä toisaalta joku verenhimoinen leijonakaan kovin kiva olisi. Juuri muuten katsoin vikan jakson Zoo-sarjasta, ei näyttänyt kovin kivalta ne hyökkivät villipedot :D

6. Miksi aloitit blogin pitämisen?
Vertaistuen ja päiväkirja-aspektin vuoksi.

7. Mille nauroit viimeksi (jos muistat)?
Eilen juhlissa tuli naurettua paljon :) 

8. Kuvaile lempivaatettasi.
A-linjainen, tumma, lyhythihainen mekko. Yksinkertaisesti.

9. Olisitko valmis kuolemaan jonkun puolesta, esim. oma lapsi tai puoliso?
Vaikea kysymys. Tavallaan kyllä oman puolisoni vuoksi, mutta toisaalta en haluaisi hänen jäävän yksin. Ja tykkään kyllä elää :D 

10. Jos saisit muuttaa Suomen lainsäädännössä yhden vapaavalintaisen asian tai lisätä sinne jotain, mitä tekisit?
Ei tarvitse miettiä hetkeäkään: poistaisin perintöveron tai alentaisin sen vain nimelliseksi veroksi. Perintövero on aivan naurettava asia, josta voisin paasata vaikka kuinka pitkään. Varsinkin kiinteistöjen tms osalta. Prkl.

11. Mikä on paras Disney-animaatio?
Ekana tulivat mieleeni Monsters inc. ja Finding Nemo. Ne oli hauskoja :)


Mä oon taas niin nössö, etten haasta ketään :S  Mutta mä tykkään kyllä näihin vastailla, että saa haastaa jatkossakin, hihii!

Vanhoja kuvia.

Selasin vanhoja valokuvia kahden vuoden takaa etelän matkalta, kun aloin olla aika kuihtunut. Jotkut kuvat ehkä jopa järkyttivät, mutta toisaalta mieleen hiipii ajatus... Olinko jäätävä luukasa vai vaan ihanan pieni? Mähän olen aivan mammutti nykyään tuohon aikaan verrattuna. Kun joka päivä katselee itseään peilistä, ei muutosta varsinaisesti matkan varrella huomaa samalla tavalla kuin vertaamalla kuvia. Nyt kun katson näitä kuvia, niin kyllähän ne tulleet kymmenisen kiloa näkyvät kilometrien päähän. Huh. Kontrasti on mielestäni jopa aika hurja. Olen joka suunnasta pehmeä ja pyöreä, en enää ollenkaan jäntevä ja kulmikas. Toisaalta nyt olen myös terveempi, tasapainoisempi ja onnellisempi. Elämä on monin tavoin helpompaa nyt kuin silloin - ihan jo lähtien siitä, että ei tarvitse pelätä kuolemaa :S Silti en vaan voi olla ajattelematta, että olihan se kivaa olla pieni... Miksei vaan voi saada molempia.

Läskiahdistus, we meet again.

Ahdistaa ihan v***sti. Herkuttelin viikonloppuna pe-su jokaisena päivänä. Oli juhlan aihetta, joten annoin mennä. Ja nyt ahdistaa pitkästä aikaa aivan törkeän paljon. Söin suklaata perjantaina, irtokarkkeja lauantaina ja irttareiden jämiä sekä muromysliä sunnuntaina. Tunnen oloni valaaksi, vähintäänkin.

Nyt siis järjen ääntä kehiin, koska se lienee ainoa helpotus tähän oloon! Miten meni oikeasti? 

Pe (käytännössä koko pvä menossa)
- Ennen salia pieni leipä.
- Salitreeni.
- Aamupala (leipä päällisineen, kananmuna, hedelmää)
- Siivosin koko kämpän.
- Lounas kaverin kanssa (kanawrap).
- Kahvilassa iso keksi ja maistiainen kakkupalasta.
- Kahvilassa vähän kasvissalaattia (oli pahaa) ja niiden kanssa olleet pienet leipäpalat.
- Iltapala (hedelmä, jogurttia, leipä).
- Belgialaisia suklaita, maistiainen varmaan 10-15 konvehdista, lol.

La
- Ennen salia puolikas leipä.
- Salitreeni.
- Aamupala (sama kuin pe).
- Lounas (kasviksia ja lohta, vähän makaronia, leipä).
- 1,5h kävelylenkki kaverin kanssa.
- Välipalantynkää (närpin vaan jonkun puolikkaan leivän ja hedelmää)
- Päivällinen (kasviksia ja kanaa, leipä)
- Irtokarkkeja (about 150-200g).
- Iltapala (sama kuin pe).

Su
- Aamupala (sama kuin edelliset).
- Lounas (kasviksia ja kalkkunanakki, vähän makaronia, leipä).
- Ulkoilua n. 1h.
-  Välipalantynkää (taas närppimistä, koska ahdisti jo).
- Päivällinen (sama kuin lounas) ja jälkkäriksi muutama irttari.
- Iltapala (sama kuin ed.).
- Muromysliä varmaan kourallinen + ehkä 10 irtokarkkia.


No, miltä kuulostaa? En nyt laittanut tarkkoja määriä aterioista, mutta saanee jonkinlaisen kuvan. Onko tuossa nyt aivan jäätävän lihomisen aiheuttavat mässäilyt? Ehkä ei, vaikka olo kyllä edelleen on sellainen, että voisin pyöriä pallona mäkeä alas kiihtyvällä vauhdilla. Harmittaa, että ahdistaa näin paljon. Olen ylpeä, että pidin kiinni aterioista ja ateriarytmistä aika hyvin. Toki salilla käyminen auttoi, en tiedä olisinko yhtä vapaasti syönyt ilman liikuntaa... No, anyways. Onnistuin myös tänään pitämään syömiset normaaleina, koska tiedän, ettei mikään paasto olisi ratkaisu yhtään mihinkään. Eteenpäinkin on siis menty ja paljon (siis kun en reagoinut skippaamalla suurinta osaa ruuista), sekin on hyvä muistaa! Just kun pohdiskelin tätä kotiin tullessani, tuli radiosta kuulokkeisiin biisi, jossa laulettiin "don't be so hard on yourself". Niinpä niin. Miksi pitää piiskata itseään siitä, että uskalsin syödä vapaammin. Mutta. Vaikka kuinka näitä tsemppauksia tähän kirjoitan, palaan koko ajan siihen ajatukseen, että ei ollut normaalia syödä noin paljon herkkuja. Söin liikaa. Rehellisesti sanottuna on myös ehkä pieni sokeriällötys päällä, koska en yleensä juurikaan syö sokeria, joten osa tästä ensyöenääkoskaankarkkia-fiiliksestä johtuu myös siitä. Suurin osa kuitenkin on ahdistusta. Mur. Eniten v*****aa kaikki. 

kuva

 

Otteita entisestä elämästä.

Vanhoja päiväkirjamerkintöjä selatessani huomasin, kuinka hienosti olenkaan joskus osannut kirjoittaa. Tai varmasti osaisin vieläkin, mutta en ole saanut samanlaista kipinää kuin silloin joskus lukioaikaan. Muistan kirjoittaneeni aika paljonkin runoja, haikuja, pieniä novelleja ja sen sellaista. Tässä muutamia pätkiä, jotka kolahtavat edelleen. Niissä käsitellään ihmissuhteita sekä osassa myös syömishäiriötä. Näistä huomaa, että vaikka olinkin aikamoinen huithapeli ja pissiskin, olin myös pohdiskeleva, syvällinen ja herkkä. Niitä olen vieläkin,


Kun kulkee pimeällä metsäpolulla vain tähtitaivas
ja kirpakka ilma seuranaan ja katsahtaa metsään,
sieltä tuijottaa takaisin pelkkä pimeys. 
Mutta tiesittekö, että kun katsoo uudestaan,
voi nähdä heijastuksen oman sielunsa pimeimmästä nurkasta;
heijastuksen pahimmista peloistaan.

Minä näen itseni.

**********
 
Pieniä jäänpalasia veden pinnalla.
Aurinko antaa niille osansa ja ne saavat hetken tuntea itsensä timanteiksi.
Nurmikko säilyttää vihreyttään edelleen, vaikka kerros valkeutta ottaakin paikoin vallan.
Kirpeä ilma, pistelee vähän, muttei liikaa.
Hetken toivoisin voivani olla osa maalausta.
Voisin jäädä siihen maisemaan osaksi kokonaisuutta, 
katse ikuisesti kohti arkista kauneuden alkua.
Jos joku voisi vielä piirtää erään vierelleni, olisi taideteos täydellinen.


**********

Suljeni silmäni aamun auringossa.
Näen sieluni maiseman.
Osin niin kaunis,
osin täysin särkynyt,
valmiina katoamaan.
Mieleni pensseli piirtää minut kaiken keskelle.
Näen, kuinka pienessä hetkessä kaikki rikkoutunut siirtyy sivuun,
häviää lähes kokonaan
ja tilalle astuu tulevaisuus.

**********

Kuin huomaamattani,
olet ilmestynyt viereeni.
Lämmin tunne sisimmässäni paljasti saapumisesi.
Tartun kiinni kädestäsi
ja puristan lujaa tietäen,
ettei tämä ote irtoa milloinkaan,
on vain oltava valmis huomiseen uskomaan.
Me seisomme kauneuden keskellä,
aina tajuamatta sitä itsekään.
Mutta nopeakin vilkaisu pimeyteen muistuttaa,
kuinka onnekas olenkaan.
 
**********

En ole koskaan ollut yksin, vaikka onkin välillä tuntunu siltä. 
Oon aina tietysti tiennyt, että mun tukiverkko kestää.
Silti jotain on puuttunut. 
Luulin monesti löytäneeni sen, mitä kaipasin.
Se tunne kesti vain hetken.
Teen palapeliä ja luulen löytäneeni oikean palan.
Laitan sen kohdalleen ja se melkein sopii.
Hetken saatan yrittää uskotella itselleni, että ei se ole niin justiinsa.
Mutta kuvasta ei tule oikeanlaista, jos niin tekee.
Yhden palan väärin laittaminen johtaa väkisinkin koko kuvan vääristymiseen.
Nyt mun palapelissä on uusi pala; se sopii paikalleen paremmin ku osasin kuvitellakaan.
Se pysyy siinä ja sen ympärille jatkan rakentamista.

**********

Pisarat iskeytyvät maahan, tuulee.
Lehdet irrottautuvat puiden oksista ja lentävät kauas pois.
Taivas on pilvistä harmaa ja ilma vähintäänkin kolea.
On syksy ja kaamos tekee tuloaan, 
mutta mieleni on valoisampi kuin koskaan.

Tuntuu niin hyvältä, että vaikka siipeni taas katkeaisivat, 
en katuisi.
Olisin vain ylpeä siitä, että uskalsin.
Kaikki on sen arvoista.
Mieluummin niin, koska aika kasvattaa ne takaisin selkääni 
ja olisin vielä valmis lentämään uudestaan.
Jos valitsisin toisin, surkastuisivat ne kuitenkin eivätkä palautuisi koskaan.
Olen tyytyväinen ja saan tästä voimaa.

**********

Tyttö ylittää sateessa suojatien.
Hän katsoo maahan  ja varoo nostamasta kasvojaan.

Jotta ei kukaan huomaisi.
                                                                                                                                                 
Oikeastaan hän on kiitollinen niistä märistä pisaroista,
jotka valuttavat maskaran pitkin poskia. 

Miksikö?                                                                                      

Koska nyt eivät hänen takiaan pysähtyneet matkaajat
huomaisi poskilla kimaltelevan myös 
kaipauksen ja katkeruuden hiomia helmiä.
Vaikka hän haluaakin kaiken peittää,
tahtoisi hän heidän näkevän.

Ei katsovan - näkevän. 

Hänkin on tässä maailmassa yksin.
Meidän kaikkien lailla hän tuntee välillä hukkuvansa. 
Hän jatkaa kulkuansa päivästä toiseen.
Toivoen ja odottaen.

Pelastajaansa. 
  
**********                                                                                                                                 
Tahdon
itkeä
nauravia
pisaroita,
jotka
pudotessaan
sulattavat
sinunkin
kuoresi.

********** 

Ei pitäisi koskaan kääntää selkäänsä maailman kauneudelle,
sillä sen saattavat elämän varjot  riistää
jos ne huomaavat kasvojen kääntyneen pois.
Pitäisi antaa katseensa levätä siinä ikuisesti:
 jopa silloin, kun tuntee sokeutuvansa.

**********

Älä katso minuun, jos tiedät,
että katseestasi paljastuu vain kylmyys.
Älä puhu minulle, jos tiedät,
että sanasi muuttuvat tikareiksi.
Älä ajattele minua, jos tiedät,
että sisimmässäsi kohdallani on vain mustaa.

Katson sinuun, koska toivon,
että liekkini syttyy uudestaan.
Puhun sinulle, koska toivon,
että mieleni vaihtaa väriään kirkkaaksi taas.
Ajattelen sinua, koska toivon,
että en koskaan joudu pettymään uudestaan.

**********

Uupumuksesta.

Mediassa on taas syksyn tullen ollut paljon juttua jaksamattomuudesta ja uupumuksesta.  
Suosittelen jokaista lukemaan nämä artikkelit:
 Työuupumus sai papin itkemään keittiön nurkassa – "Milloin on minun vuoroni olla heikko?"
Eikö mikään huvita? Ei se mitään – alakulokin on ihan ok

Kolahtivat ainakin meikäläiseen erittäin hyvin. Rakastan työtäni ja joskus uppoudun siihen liikaa. Jos olen vaikka jollain omalla menolla sillä tavalla, että lopetan työt vähän aikaisemmin, saatan silti sitten menoni jälkeen vastailla s-posteihin, vaikka ne voisivat aivan hyvin odottaa seuraavaan aamuun. Olen esimiehenikin kanssa monta kertaa puhunut siitä, että kukaan ei kuole, jos ei saa vastausta sähköpostiin heti. Jos on jotain todella kiireellistä asiaa, se hoidetaan sitten jonkun muun ihmisen kanssa. Mullakin on plussatunteja kertyneenä koko ajan. En pidä yleensä koskaan mitään kunnollisia taukoja päivän aikana. Joo, jos on hiljaista, saatan katsoa Facebookia, lukea blogeja, mitä ikinä eli en ole aivan joka minuutti vain työn parissa. Mutta aina keskeytän sen jonkun muun heti, jos tulee joku duunijuttu. Syön myös lounaan aina koneen ääressä ja teen samalla töitä. En siis pidä mitään erillisiä taukoja sillä tavalla, etten olisi tavoitettavissa tai poistuisin työpisteeltäni. En ole kokenut sitä ollenkaan raskaaksi - päinvastoin. Jos olen jonkun kerran ollut vaikka toimiston ulkopuolella lounaalla ja on tullut joku asia, jonka normaalisti tarkistaisin koneelta samantien ja nyt en voi, niin se kuormittaa. 

Silti kun tauotuksesta toitotetaan, pitäisikö sitä harjoitella? Keho ei kuitenkaan tiedä, että stressireaktio tulee jostain asiasta, josta tykkään kuten nyt vaikka työstä. Olen sanonut tämän monella muulle ja yrittänyt toitottaa itsellenikin: kivastakin työstä voi palaa loppuun. Usein ajatellaan, että uuvutaan vain siksi, että duuni on niin basaa. Mutta ei. Työkaverini muistutti juuri vähän aikaa sitten, että stressiä se on positiivinenkin stressi. Keho ei siis erottele negatiivista apuakamalaaenehdi-ahdistusstressiä jeekivaajännää-stressistä.

Ja sitten tuo alakulo tai vetämätön olo. Miten siitä voikaan tulla niin huono omatunto, jos ei meinaa jaksaa mitään ylimääräistä? Pahinta on, jos vaikka puoliso ramppaa ties misäs jutuissa ja urheilemassa töiden lisäksi ja samaan aikaan mä makaan raatona sohvalla. Silloin tuntee olonsa aivan laiskaksi maanmatoseksi, vaikka ei tarvitsisi! Olen kyllä aina ihmetellyt, miten jotkut ihmiset jaksavat joka päivä jotain. Mulla on yksi kaveri, joka on töiden lisäksi ainakin somen perusteella joka päivä ja ilta jossain harrastuksessa, leffassa, kahvilla, pubissa jne jne. Hän on kyllä ehkä lievästi adhd tai muuta, mutta silti. Kyllä mullakin on niitä viikkoja, kun virtaa on enemmän tai muuten vain on koko ajan kaikenlaista. Mutta että sitä jatkuisi vaikka kuukauden - ei tulisi mitään. Mä kaipaan jokaiseen viikkoon niitä iltoja, kun voi vain tulla kotiin eikä ole mitään suunnitelmia. Lisäksi pidän usein mieluusti sunnuntain sellaisena päivänä, ettei ainakaan koko pvää ole mitään menoa. Etenkin kun iltapäivällä tulee real housewives-maraton ;)

En tuonut aihetta esiin siksi, että kokisin olevani uupunut tällä hetkellä. Yhdessä vaiheessa oli hieman merkkejä siitä, mutta ei enää. Kuitenkin löydän pohtimisen aihetta noista artikkeleista ja myös halusin herätellä teitä siellä ruudun toisella puolella. Antakaa itsellenne aikaa ja sitä kuuluisaa armoa. Saa olla vetämätön ja rojahtaa sohvalle vain olemaan. Ei aina tarvitse olla aktiivinen, sosiaalinen, vahva, paras, nopea tai mitään muutakaan. 

kuva

Mitäs kaikkea taas.

Nyt seuraa taas ajatusoksennus, be aware.

Painosta ensin. Hirveitä läskioloja on ollut taas viimeaikoina. Muutaman kerran olen vain katsonut itseäni peilistä ja epätoivoisella äänellä todennut, kuinka läski musta on tullut. Miksi olen päästänyt itseni näin isoksi. Tiedän nykyään kyllä jo varsin hyvin, että mä en ole oikeasti läski vielä kymmeniin kiloihin, mutta siis läski omassa mittakaavassani, jonka olen itselleni asettunut... No tiiätte mitä tarkoitan :D Pari päivää sitten tein saman dissaamisen peilin edessä, koska olin syönyt aivan liikaa herkkuja. Sitten aloin miettiä järjellä. Niin, olen 1,5 vuotta pysynyt about samassa painossa 1-3 kilon heitoilla. Tähän ajanjaksoon on mahtunut aika monta herkkua ja söin liikaa-oloja, mutta silti en ole edelleenkään paisunut kuin pullataikina. Miksi siis edelleen uskon, että lihon kohta holtittomasti, jos niin ei ole puoleentoista vuoteenkaan käynyt? Niin tai oikeastaan ikinä elämäni aikana. Järjestä huolimatta salaa toivon, että ensi kerralla kun uskaltaudun vaa'alle, paino on laskenut :/

Sitten liikunnasta. Mulla on semisti sellainen olo, että onko lähtemässä lapasesta, ja jos on, niin hyvällä vai huonolla tavalla. Jos ihan rehellisesti ajattelen, niin ehkä olen nyt niin sanotusti innostunut taas liikkumisesta oikein kunnolla. Se johtuu osaksi varmasti myös siitä, että mä jaksan niin paljon paremmin! Vitsi että on upeaa, että nykyään juoksumatolla otan alkulämmön sillä nopeudella, johon tauon jälkeen liikunnan aloitettuani tein vain spurtteja! Ihan pikkujuttu periaatteessa, mutta tuntuu hyvältä :) Mä olen tosi kaikki tai ei mitään- ja kaikki mulle heti-tyyppi. Siksi oli erittäin turhauttavaa saada liikuntakielto silloin aikanaan. Olin ihan sairaan hyvässä kunnossa treenimielessä. Sen jälkeen sydänvaurio, ravitsemuksen korjaaminen, liikuntakielto... Liikunnan aloittaminen oli ihan jo sen vuoksi ahdistavaa, etten enää ollut lähelläkään sitä kuntoa. Oli vain hyväksyttävä, että siinä tulee kestämään. Jossain vaiheessa jopa mietin, että voinko vain lopettaa liikunnan kokonaan, jos en voi olla heti kovassa kunnossa. Niinpä, kaikki tai ei mitään :D Nyt kun taas alkaa jaksaa oikeasti, niin endorfiini on alkanut koukuttaa oikein kunnolla. Haluaisin koko ajan olla salilla tai juoksemassa :D EIkä kaloreiden kuluttamisen vuoksi vaan koska siitä tulee niin hyvä olo ja se on kivaa! Juoksuflowstahan mä olen täälläkin kirjoittanut. Siihen suuntaan olen taas menossa ja oon tosi happy siitä :) 

Ruuasta vielä loppuun. Ajatukseni ovat ristiriitaisia vieläkin. Tykkään syömisestä. Oikeasti tykkään. Ruoka on hyvää ja syöminen kivaa :D Edelleen kamppailen kuitenkin sen kanssa, että uskaltaisin syödä aterioilla riittävästi. Se sitten usein kostautuu pienenä naposteluna aterioiden välissä (ja sen myöntäminen hävettää :S). Olen pohtinut, että senkö vuoksi loppujen lopuksi periaatteessa muuten aika pienillä syömisillä painoni on korjaantunut. Olen ihan myös jo hampaiden vuoksi pohtinut, että pitäisi yrittää vähentää napsimista. Se on myös tyhmä ja aivan turha opittu tapa. Varmaan juontaa juurensa siihen, etten moneen vuoteen syönyt kunnollisia aterioita vaan nappailin jotain pientä silloin tällöin. Nyt kuitenkin kun syön, niin pitäisi satsata mieluummin niihin aterioihin enemmän eikä sitten ottaa jotain riisikakkua välissä. Tämä on myös yksi seikka, joka mua pelottaa painon näkökulmasta. Mitä jos en osaa laskea niitä ylimääräisiä suupaloja oikein ja sitten vaan lihon ja lihon, ja ihmettelen, miksi lihon. Äää ihan tyhmä ajatusmalli taas, lopetan tähän ennen kuin alan puhua vielä enemmän höpöjä.

En jaksa oikolukea, joten tekstissä saattaa olla kummallisuuksia. Moikka.

Proud of myself!

Kävin tänään "naisten lääkärillä", jolla kävin aikaisemmin vuosittain ja aina tarvittaessa siinä välissä jos oli jotain. Hän on ihana, hieman vanhempi rouvashenkilö, joka on joka kerta kysellyt tarkemmin kuulumisiani ja vointejani kuin about kukaan lääkäri. Ihan tuli aina joku terapia mieleen, kun hän oli niin kiinnostunut/huolissaan ja ihana! Muistan monta kertaa sanoneeni hänelle, etten halua parantua anoreksiasta. Mulla ei ole mitään syytä parantua, koska painan liikaa jne. Kun tein päätöksen paranemisesta, en enää kehdannut käydä hänen vastaanotollaan. Kelasin, että hän on nähnyt minut niin pienenä, että mua hävetti mennä sinne isompana. Kävinkin siis samalla lääkäriasemalla mutta muiden vastaanotolla. Mutta minuapas ei hävetä enää, koska alan pikkuhiljaa olla (ainakin ison osan ajasta) suhteellisen sinut itseni kanssa. Nykyään jos joku sanoo mun näyttävän paremmalta, hyvältä ja terveemmältä, uskon ihan vilpittömästi hänen tarkoittavan sen hyvällä.

Tänään sitten tosiaan kävin kyseisen lääkärin vastaanotollaan ja mietin, mahtaako hän muistaa minua. No muistihan hän! Kysyi myös, että onko syömisissä vaikeuksia edelleen. Kerroin käyneeni siellä kuuluisalla pohjalla, päättäneeni parantua, hakeutuneeni hoitoon ja olevani nyt jo pitkällä toipumisessa - ja ylpeä siitä. Lääkäri sanoi olleensa ihan jopa huolissaan, että mitähän mulle mahtaa kuulua. Aaaaw ihana :) Hän oli selvästi ilahtunut paremmasta voinnistani ja se tuntui hyvältä!

Ja toden totta! Oli hienoa sanoa, että päivääkään en ole paranemispäätöstäni katunut, ja että olen erittäin ylpeä saavutuksistani! 

kuva

Kuin uudesti syntynyt!

Olo on aivan erilainen kuin pari viikkoa sitten! Veikkaan, että tulehdus möyhi sisälläni jo sen pari viikkoa, koska olin aivan väsynyt ja vetämätön joka päivä. Tuntui, ettei ollisi jaksnaut mitään ylimääräistä. Nyt kun antibioottikuuri loppui, olen täynnä virtaa! Viimeaikoina esim. salille lähteminen on aina ollut sellainen eipäs juupas jaksaako vai ei-meiningillä, mutta nyt suunnilleen juoksin juoksumatolle :D Ja otin jopa töitä viikonlopulle! Vähän aikaa sitten en olisi voinut edes harkita sellaista. 

Tällainen fiilinki:

Ei nyt ehkä vain omasta päätöksestä kiinni, mutta kuitenkin :)

Ja sit pakko jakaa tää. Mieheni teki broilerinjauhelihapihvejä hampurilaisia varten. Mäkin söin, riisikakkuhampparin :D :D Tosi hyvää omnomnom! Ja vaikka otin silleen helpoimman kautta, että käytin leipinä riisikakkuja, mutta laitoin esim. american-kastiketta ihan reilusti :)

Ja heeeei sitten vielä toinen juttu! Salilla oli tosi laiha tyttö. Tai no korjataanpas, hän oli anorektinen. Näin sivusilmällä, kuinka hän vilkuili minua vierekkäin ollessamme. Tunsin, kuinka hän zoomasi mua ajatellen, että olenpahan laihempi kuin tuo (kyllä, olen valmistunut ajatuksenlukuakatemiasta). Sepä ei kuitenkaan mua haitannut! No joo, en voi sanoa, ettei yhtään, mutta ihan sama hei. Hänen narukätensä eivät mua hetkauttaneet. Edelleen olen mieluummin terve(empi) kuin anorektisen laiha. Aamen. 

Elämää koiran kanssa.

Asioita, joita vain koirien omistajat ymmärtävät.

Lässytys
Kyllä, koiralle tekee mieli lässyttää. Aina. Se on niin söpö, joten ei voi olla lässyttämättä.

Aikataulu
"No hei ei kai se nyt puolesta tunnista ole kiinni." On se. Jos on kokenut vessahädän joskus elämässään, muistaa varmasti, että minuutit matelevat aika hitaasti silloin, kun meinaa lirahtaa housuun. Koira on työpäivän aikana 8-9 tuntia yksin kotona ilman tarpeille pääsyn mahdollisuutta, joten kyllä, puoli tuntia on pitkä aika siihen lisää.

Ulkoilutuksen lisäksi mielestäni on tärkeää viettää aikaa koiran kanssa. Ei tartte mitään Aliasta pelata sen kanssa, mutta kunhan vain on läsnä. Siksi en koskaan lähde työpäivän jälkeen enää kotoa mihinkään, ellei koiralla ole hoitajaa.

Koira sairastaa
Varsinkin jos ei ole lapsia, koira on kuin oma lapsi. Jos koira on kipeä, se on melkeinpä pahempikin kuin ihminen, koska sille ei voi selittää mistä mikäkin johtuu, eikä se itse osaa kertoa, mikä olo. Siksi onkin todella raastavaa ja mä ainakin olen aivan huolesta suunniltani, jos mun murulla on joku hätänä.

Ulos säällä kuin säällä.
Onhan se ihan syvältä lähteä kaatosateessa tai paukkupakkasessa ulos viemään karvakuonoa lenkille, mutta se vain on tehtävä. Monessa maassa koiria ei välttämättä varsinaisesti ulkoiluteta vaan päästetään vain pihalle käymään, mutta mun mielestä ulkoilu on ihan elinehto koiralle kuin koiralle.

Tietty ruokavalio
"Mä luulin et koirat syö mitä vaan!" No joo, varmasti joillain koirilla toimii vatsa sillä tavalla, että ei ole mitään väliä mitä suusta lappaa alas. Yleensä koira kuitenkin saa suht samanlaista safkaa joka päivä. Jos ruuan peruspohjan aikoo vaihtaa, pitää se tehdä pikkuhiljaa. Esim. nappuloita ei voi vaihtaa kokonaan lennosta vaan pitää ensin laittaa uutta 30%, sitten 50, 70 ja lopulta kokonaan vaihto,

Lapset
Jokainen koiranomistaja varmasti on kokenut sen, että joku random muksu tulee liian innokkaasti tervehtimään koiraa. Joko koira ärähtää tai sitten vetäytyy. Ja se on tietysti koirassa se vika. Wrong! Lapsille pitäisi jo synnärillä opettaa, kuinka koiraa lähestytään. AINA kysytään, saako silittää, vaikka oliskin tutumpi koira.

Raivokohtaukset
"Miten noin söpölle voi edes olla vihainen?" Kyllä vaan voi. Oi kyllä. Rukkaset ovat olleet kuvitteellisesti tekeillä monet kerrat.

Kakkaepisodit
Koirat eivät yleensä kakkaa housuun toisin kuin ihmislapset, mutta kyllä niitä poop accidentteja sattuu, eikä niiden siistiminen ole ollenkaan ihanaa. Vai miltä kuulostaa, että koittaa turren hanurista paloitella saksilla kovaksi tulpaksi jäänyttä kikkareitta? Tai mites ripuli. Ihmislapsilla harvoin on kauhean karvaista peffaa, joten väitän, että ripulisen koiran putsaaminen on huomattavasti haastavampaa (ja ällöttävämpää). 

Nyt varmasti jäi jotain meheviä juttuja tästä pois, täydentäkää :)

kuva