Avaan eväsrasian. Näin vähänkö mulla on ruokaa mukana, totean pettyneenä. Otan työpaikan kaapista riisikakun ja hapankorpun lisukkeeksi. Tiedän jo alkaessani syödä, että ruoka loppuu aivan liian nopeasti, ja että nälkähän siitä jää.
Silti tunnen oloni isoksi, kasvaneeksi, lihoneeksi, lihavaksi. Vatsani on pömppis ja reiteni ovat valtavat - takapuolesta nyt puhumattakaan. Onkohan mulla kilpirauhasen vajaatoimintaa, mietin. Miten muuten voi paino näillä syömisillä nousta koko ajan. Ylipäänsä on ollut koko ajan ihmeellistä, että näillä ruokamäärillä olen päässyt normaalipainon rajan yli. Olen toki herkutellutkin, mutta en kuitenkaan mielestäni niin paljon. Käynköhän öisin salaa syömässä unissani, pohdin. Se selittäisi kyllä paljon. :P
"Voisitko laittaa mulle vielä toisen leivän? Kun sä sanoit, että joko syön sulkaan tai sitten teet toisen leivän."
"No ei tarvii. Ehkä tää on mullekin ihan hyvä muistutus siitä, ettei sun aina tarvii skarpata niin paljon. Toi oli ihan hyvä iltapa."
Tiedän, että mieheni tarkoitti pelkkää hyvää, ja ajatteli, että tekee mulle kivasti kun ei "pakota" syömään enempää. Mutta ääh. Tällä kertaa kun olisin halunnut lisää! Rakentavaa keskustelua jatkettiin about näin:
"Aijaa eli oonko mä sitten läski sun mielestä, kun et laita toista leipää?" Siis huoh, miksi :D
"Mä en nyt jaksa tämmöstä vääntämistä, mitä v***** nyt taas!??!"
"No kun jäi nälkä...Mut joo ehkei mun tarvii, eiköhän se nälkä mene kohta ohi."
Mieheni suuttui. No, periaatteessa ihan aiheesta. Yritin selittää, kuinka hitosti rohkeutta multa vaati ylipäänsä sanoa ääneen, että kaipaisin vielä sen toisen leivän. Väärinymmärryksiä tässä vain oli, mutta vitsi että harmitti ja ahdisti koko tilanne. En vieläkään osaa tiettyihin asioihin reagoida mitenkään muuten kuin syömishäiriön kautta. Terve ihminen olisi tokaissut vain, että jäi nälkä, tee mulle toinen leipä. Sain sen toisen leivän onneksi sitten loppujen lopuksi. Ja hyvä niin, koska senkin jälkeen oli nukkumaan mennessä vielä nälkä.
Olen huomannut, että taas tosi pienetkin asiat ovat alkaneet ahdistaa syömisiin liittyen. Olen yleensä päässyt ahdistuksen yli, mutta olen silti hieman yllättynyt. Esimerkiksi yhden tikkarin syöminen aiheutti kamalan painiskelun. Laskin moneen kertaan päivän kalorit, jotta voin varmasti syödä sen yhden tikkarin - jossa on kuitenkin se 40 kcal... Aivan hölmöä. Tai että yhden sipsin alas saaminen oli lähes mahdoton tehtävä yhtenä iltana (mieheni oli ostanut uusia ja halusi aivan välttämättä, että maistan). Tosin eilen sitten söin sipsejä senkin edestä, ja nyt olen aivan ahdistuksissani edelleen. Miksi sorruin niihin :( Joissain asioissa olen mennyt selvästi pientä takapakkia, mutta en ymmärrä miksi.
Hyvä esimerkki tästä oli myös se, kun tein italianpataa broilerinjauhelihalla mulle ja miehelleni. Sen syöminen ahdisti tosi paljon, koska siinä oli niin vähän kasviksia. Mieheni söi ja lähti hoitamaan asioita, joten jäin ruokani kanssa yksin. Voi ette tiedäkään, kuinka suuri kiusaus oli heittää loput eli yli puolet pois siinä vaiheessa, kun mieheni silmä vältti. Sörkin ruokaa aikani, kunnes sain skarpattua ja söin annokseni loppuun.
Oikeastaan ainoa syy, jonka näihin kasvaneisiin ahdistuksiin keksin, on valtava kehoahdistus. En osaa olla ajattelematta sitä, kuinka paljon painoa ja senttejä on tullut lisää. En myöskään osaa kääntää niitä positiiviksiksi asioiksi, vaikka pitäisi. Tai ehkä olen vain väsynyt. En tiedä. Olo ei ole hehkein mahdollinen. Ei sisäisesti eikä varsinkaan ulkoisesti.
Itse en ehkä laittaisi parisuhteeseen tuollaista painetta, että kumppanilla on noin iso rooli ruokailuissasi. En tieteenkään tiedä, mikä teillä toimii, mutta itse en tuohon lähtisi. On eri asia toisinaan olla kiav ja laittaa toiselle iltapala tai auttaa syömään, mutta tossa on jo aika hoitajan otteet poikaystävällä kun antaa vaihtoehtoja ja saa vihat päällensä, jos sinä jäät nälkäiseksi. Oma kylläisyytesi on kuitenkin omalla vastuullasi. Jos tilanne on niin heikoissa kantimissa, ettet pysty ilman ulkopuolelta tulevaa apua syömään itseäsi kylläseksi, se päiväosasto ois voinut olla ihan jees? Itse näkisin, että tuo mitä poikaystäväsi nyt tekee olisi joko itsesi, hoitajan tai alaikäisellä ehkä vanhemman tehtävä.
VastaaPoistaToistan, että ehkä teillä tuo on loistava juttu, mutta itse olen kokenut miekkosen "puuttumisen" ruokalutilanteisiin suhdetta hajottavaksi. Kannustaa voi, mutta vastuu on aina itsellä.
Mun puolisolla ei ole todellakaan isoa osaa mun syömisissä varsinkaan enää. Hän kyllä tsemppaa ja auttaa, jos sitä tartten, mutta ei sen enempää. Alkusyksystä kokeiltiin niin, että hän teki mulle ruokaa useammin, mutta sekin on jo jäänyt. Eikö siinäkään ollut mitään hoitajan työtä tai vanhemman hommaa meneillään. Kyllä mäkin teen miehelleni ruokaa tosi usein ja vieläpä annostelen hänelle, ja laitan lisää jos tarvitsee - eikä sekään ole mitään hoitajana toimimista. Ehkä kerran viikossa pyydän häntä tekemään mulle iltapalan, ja harvoin syödään kotona yhdessa erilaisten aikataulujen vuoksi arkena, joten en tarvitse siihen ketään vahtimaan syönkö ruuan loppuun vai en. Eli en kyllä todellakaan sanoisi, että hänellä olisi iso osa ruokailuissani :DD Sori, jos näistä kahdesta tilanteesta jäi sellainen kuva. Ja tuo ruuan pois heittämisen pohtiminen nyt oli kertaluontoinen tilanne, eikä se, että sen ruuan syöminen oli vaikeaa liittynyt mieheni poistumiseen mitenkään. Luit tekstin ehkä tarkoituksellisestikin hieman väärällä asenteella. Ja en todellakaan vastuuta häntä mitenkään. Kylläiseksi syöminen on joo vaikeaa ja totta kai se on omalla vastuullani. Tuossahan juuri kerroin, kuinka nälkäiseksi jäämisen sanominen ahdisti, mutta sanoin sen silti ja hoidin homman.
PoistaEn ihmettele, että miehes hermostui. Kun lukee tämän ulkoapäin, tulee olo, että miehesi elää kiukuttelevan pikkulapsen tai teinin kanssa, ei tasavrtaisessa parisuhteessa. Ja mikä siinä oli, ettet itse voinut tehdä sitä toista leipää? Jos teillä on sopimus, että miehesi tekee ja sinä syöt, niin eiköhän ole ihan ymmärrettävää, ettei hän jaksa pomppia jokaisen sun oikun kanssa.
VastaaPoistaEn kyl kadehdi sun miestä, arvostan kyllä, jos tuota menoa tosiaan jaksaa.
No voi lol. Kyllä mäkin pompin useampaan kertaan tekemässä mun miehelle lisää leipää, jos hän pyytää. Tai jos olen laittanut hänelle pelkkää kinkkua ja hän haluaakin lisäksi juustoa, niin kyllä mä käyn uudelleen fiksaamassa leivät hänen mieleisikseen. EIkä ne ole mitään oikkuja, ihan normaalisa mun mielestä. On myös käynyt mooonta kertaa niin, että olen laittanut miehelleni jotain pöperöä, mutta hänen ei ole tehnyt sitä mieli ja on jättänyt syömättä - ja sekin on ihan normaalia. Ja voi moro jos se, etten pystynyt kokonaista suklaapatukkaa syömään on joku "oikku" :D Joo, kyllä syömishäiriö siihen vaikutti, mutta kuten sanoin, ei varmaan monikaan syö iltapalaksi suklaata. Olen mäkin montamonituista kertaa tarjonnut kavereille jotain herkkua, ja he ovat kieltäytyneet, eikä sitäkään pidetään minään "oikkuna". Mutta joo, turhaanpa mä tässä varmaan paasaan, koska sinun(kin) kommenttisi oli tarkoituksella hieman ilkeästi kirjoitettu. Ja siis kyllä kandeis kadehtia, koska olen aika hemmetin hyvä tyyppi sairaudestani huolimatta ;)
PoistaKun rakastaa todella toista, sitä haluaakin tehdä toisen eteen paljon. Mun korvaan kuulostaa upealta, et välillä pyydät miestäsi tekemään iltapalaa ja hän tekee.. Ja ahdistus kuuluu toipumiseen. Ite joskus kun kehtaan pyytää laittamaan valmiiks, syön kyl kaiken vaikka ahdistaisikin.. Hankalampi on sit toi jos ois tehny mieli enemmän / jää nälkä tai jotain..
VastaaPoistaHarmi, et nyt oon taas aallonpohjalla mut jaksan uskoa et tästä noustaan. Ja taas kun pyydän, mies tekee mielellään.. Ja kyl meilläkin molemmat ihan ruokaa tekee, siit ei oo kyse..
Ei parisuhde oo vaan hyviä hetkiä ja kauan sun blogia lukeneena oon saanu sen kuvan et sullon kotona tarvittaessa loistava tuki! :-)
Yritä ottaa seuraava iltapala/ valmiiks laitettu ruoka haasteena jonka voitat, oli se sit mitä vaan! :-)
Oot mulle iso tsemppari, et pohjalta pääsee ylöspäin! :-)
Kiitos ihanasta kommentista, lämmitti kovasti mieltä :) Ja hei voimia sulle hurjan paljon, kyllä lopussa vielä kiitos seisoo <3
PoistaMiksi vedät herneet nessuun, jos postauksesta nousee esille asioita, mikä herättää toisissa mietteitä? Lukija lukee sen mitä kirjoitat, ei voi olla syvemmällä sisälläsi. Ehkä kannattaa miettiä, mikä ylemmissä kommenteissa niin hermostuttaa, osuiko jokin kohdalleen vai jotain ihan muuta. Itse en huomaa noissa teksteissä mitään kovin ilkeää, ehkä tiukkaa sävyä, mutta yritä lukea tekstisi ulkopuolelta (ei ehkä kovin helppoa, kun on itse ollut tilanteessa). Ja mietin myös vastauksesi kommenttia, että on normaalia, ettei halua suklaapatukkaa. Onhan se, mutta huomioiden sinunkin aiemmat kertomukset tavoitteistasi yms, ei ihan kohtaa..
VastaaPoistaMutta tärkeintä tietysti, jos olet jo edennyt.
Myönnän, että palkokasvi kävi sieraimessani hetkellisesti Moni bloggaaja saa monesti puolustella sitä, kun kommentoidaan arvostelevasti asioista, joista on kirjoitettu vain pintaraapaisu. Se mua lähinnä ottaa päähän. Ymmärrän toki tuon, että ei lukija voikaan tietää muuta kuin mitä kirjoitan, mutta siksipä turhan kärkkäät arvostelut eivät olekaan oikeutettuja yleensä. Sanon yleensä, koska joskus herättelyt ovat olleet paikallaan, mutta parisuhteeni arvostelu (tai siitä arvuuttelu lähinnä tässä tapauksessa) ei ole sitä. Mielestäni ei ole oikeutettua päivitellä sitä, kuinka puoliso oikein jaksaa katella. Se on kommentti, joka on tarkoitettu vain ja ainoastaan satuttamaan. Mutta itse onneksi tiedän, että meillä on oikein rakastava ja tasapuolinen parisuhde, jossa molemmilla on omat kompastuskivensä. Vaikka sen itse tietääkin, niin silti voi sanoa vastaan arvostelijoille.
PoistaSen lisäksi mua lähtökohtaisesti ärsyttää aina se, että jos ja kun tulee huonoja hetkiä/notkahduksia, niin silloin tullaan heti huutelemaan siihen suuntaan, että et halua parantua ja oot rasite kaikille tms. Silloin unohdetaan kaikki ne valtavat edistysaskeleet, joita kirjoittaja eli tällä kertaa minä, on jo ottanut. Aivan kuin aikaisemmilla onnistumisilla ei olisi mitään merkitystä. Eihän se koulussakaan mene niin, että jos kymmenestä kokeesta yksi menee huonosti, niin arvosana määräytyisi sen mukaan, eikä niillä aiemmilla kympeillä olisi merkitystä.
Olet ihan oikeassa siinä, että totta kai on hieman eri asia, jos syömishäiriötaustalla varustettu ei ota suklaata kuin jos terve ihminen ei sitä ota. Siitä huolimatta ei mielestäni syömishäiriöistäkään saa leimata, että kaikki on sitten pilalla, jos jonkun kerran ei halua. Olen suklaapatukkatavoitteen kerran jo suorittanut, mutta ei se vielä tarkoita, että pystyisin toistamaan sen milloin tahansa. Sitäkin pitää ensin vielä muutaman kerran harjoitella suunnitellusti ennen kuin pystyn sen tekemään extempore.
Ugh, olen puhunut. :)
Minä kyllä ymmärrän tuon, että kaipaa patistelua ja tukea. Sairauden kanssa kamppailu on raskasta ja keneltä sitä tukea saisi, jos ei omalta perheeltä. Itse asun yksin eikä mulla ole ketään, jonka kanssa ajatuksia työstää ja jolta saisi päivittäin apuja. Siksi ei itseä tule haastettua niin usein kuin pitäisi. On helpompaa, jos on joku, jota voi pyytää vahtimaan ja jopa "käskemään". Sairaus vaan vetää noissa tilanteissa tuommoiseksi kuin kuvaat.
VastaaPoistaKiva kuulla, että miehesi kanssa on hyviäkin aikoja ja pääsääntöisesti hänen ei tarvitse olla vastuussa syömisistäsi. Jokainen parisuhde on omanlaisensa ja varmasti miehesi haluaa olla kanssasi sairaudesta huolimatta. Muutenhan ero olisi tullut eteen jo aiemmin. Todettakoon, että omaisille syömishäiriöisen kanssa eläminen on raskasta. Ei sitä käy kieltäminen.
Toivotaan, että tästä noustaan ja jonain päivänä oltaisiin tervehtyneitä!
Jep, jos mun kanssa olisi ollut aivan hanurista suurimman osan aikaa, ero olisi nimenomaan tullut jo monta vuotta sitten. Ja tästähän se elämä vain koko ajan paranee, kun sairaus pikkuhiljaa väistyy taka-alalle :)
PoistaTosi harmillista kuulla, ettei sulla ole kunnollista tukiverkostoa :/ Toivottavasti saat taisteltua tiesi terveyteen siitä huolimatta! Tsemppiä!
Itse olen myös parisuhteessa, jossa toinen elää sairautta kanssani. Ulkopuolisesta se voi tuntua ikävältä, että toinen joutuu "kärsimään" toisen puolesta, mutta sitähän parisuhde on?! Ei voi aina olla kivaa.. Ja kaikki tällaiset kokemukset kasvattaa suhdetta sekä ihmisiä:) Ainakin omalla kohdallani olen sen todennut! Kumpikaan meistä ei vaihtaisi päivääkään pois, vaikka ollaan itketty ja raivottu yhdessä ;)
VastaaPoistaJa mitä toisen tilanteeseen tulee, niin eihän kukaan sitä miestä siinä pakota olemaan, onhan hän ihan vapaa lähtemään..! Mutta hän valitsee tien, jonka kulkee sinun rinnallasi, sinua tukien,ja uskoo teidän yhteiseen tulevaisuuteen:) Se on tärkeintä ja kasvattavinta! Ja ai että niitä pieniä arjen iloja osaa arvostaa, kun on käynyt yhdessä vaikean polun, Itse olen myös kokenut, että kun tästä sairaudesta selvitään yhdessä, niin antaa tulla mitä vaan niskaan, ei tunnu enää missään! ;)
Paljon tsemppiä päiviin, kehoahdistus on varmasti kovaa, kun laitat noin hienosti sairaudelle vastaan! Olet vahva ja siitä vaan vahvistut. Muista, että ahdistus menee ohi ja se vain johtuu siitä, että sairaus laittaa nyt kovaa kovaa vastaan, kun haluaisi sut takaisin sen pauloihin! Älä anna sille periksi :)
Kiitos paljon tästä ihanasta kommentista! :))) Oon niin samaa mieltä sun kanssa! Monet luulee, että syömishäiriöisen kanssa eläminen on pelkkää ruuasta puhumista, itkupotkuraivareita ja hampaiden kiristelyä. Eihän se mitään piknikiä ole tietenkään aina, mutta kenenpä parisuhde olisikaan. Kuten sanottu, jokaisella on ne omat ongelmansa. Juuri niin kuin sanoit, ei kukaan pakota toista olemaan siinä vierellä. Eikä hän varmasti olisikaan, jos ei hyviä ja ihania hetkiä olisi paljon, ja jos ei uskoisi yhteiseen tulevaisuuteen.
PoistaKiitos sinä ihana, ei anneta kumpikaan periksi! <3