Olen miettinyt, että mun pitäisi joku päivä oikeasti kuvata syömiseni ihan vain jotta saisin käsityksen määristä. Ovatko ne liian pieniä, liian suuria vai sopivia, sen ehkä näkisi hyvin kuvista. Mieleni on vääristänyt käsityksen normaaliudesta ja etenkin normaaleista annoskooista (miten toi saa taipuu? :D), joten ehkä kuvista osaisin paremmin arvioida riittävyyden.
Ruokailuni ovat taas alkaneet päivästä toiseen ja kolmanteen ja neljänteen ja viidenteen olemaan samoja, samojasamoja sekä samoja. Huomaan myös tehneeni kevennyksiä salakavalasti. Puuro on vaihtunut jogurttiin, lounaan leipä sekä toinen hiilihydraatin lähde ovat jääneet pois, levite vaihtui 60-prossaisesta 40 %:een, sen jälkeen 28%:een, näkkäri vaihtui lehtileipään... Oho, onpas niitä pitkä lista jo. Huoh. Jotenkin koen, että ravitsemusterapeutin vaihtuessa mun ei tarvitse noudattaa enää vanhaa suunnitelmaa. Ja toisaalta kun uuden rt:n tapaamisaikaa ei ole vielä edes sovittu, olen tässä aikalailla tuuliajolla. Mukamas.
Aamupala
Rasvaton jogurtti
2 lehtileipää
2 ohutta kalkkunaleikettä
ehkä 0,5 tl levitettä
pala omenaa
Lounas
2-3 dl kasviksia
0,5 dl broileria tai katkarapuja
pala omenaa
Välipala
0,5-1 omena
myslipatukka aina välillä
Päivällinen
2-3 dl kasvissosekeittoa
0,5 dl broileria
1 lehtileipä/näkkäri/pala rieskaa
0,5 tl levitettä
jälkkäri: pala hedelmää ja porkkanaa+sokerittomia pastilleja(+pala suklaata tms joskus)
Iltapala
2 dl rasvatonta jogurttia (jota laimennan juotavalla jogurtilla)
3 tl ruishiutaleita + 2 tl mysliä (fitness mysli)
1 dl mustikoita
1 ruislimppupala
0,5 tl levitettä
1-2 ohutta kalkkunaleikettä
pala tomaattia
pala omenaa+pala porkkanaa
sokerittomia pastilleja
Vaihtelua näihin tulee oikeastaan vain, jos päivässäni on jotain erikoista. Jos esim. olen työreissussa, saattaa lounaani olla kahvilan salaatti. Viikonloppuisin saatan aamupalalla ottaa jogurtin sijaan paistetun kananmunan. Jos on kavereita kylässä, saatan välipalan korvata jollain herkulla. Aika urautunutta on taas tämä mun syöminen. Turhaa. Tiedän myös, että päivällä syön liian vähän, koska päivällisen jälkeen sorrun usein ahmimaan. Tai no, "usein" ja "ahmimaan". Usein tarkoittaa ehkä 1-2 päivänä viikosta. Ahmiminen mulla on puolestaan aina ollut melko subjektiivista. Mulle ahmiminen ei tarkoita jäätäviä määriä, vaan suunnitelman ulkopuolista napostelua ja syömistapaa. Esim. jos vedän kaksi porkkanaa ja yhteensä desin keittoa suoraan kattilasta, on se mun mielestä jo ahmimista. Tai 2 leipää ja ohuen ohuita leikkeleitä vaikkapa 5. Ne ovat mulle ahmimista. Tai ehkä ne ovat monelle muullekin, mutta kaikki hoitohenkilökunnan tyypit ovat lähinnä naureskelleet kun olen näistä kertonut.
tiistai 1. lokakuuta 2013
maanantai 30. syyskuuta 2013
Sairauskertomus pikakelauksena
Oireilu alkoi jo yläasteella eli kymmenen vuotta sitten. Se alkoi "mä oon niiiin läski, daa" meiningillä, mutta ei kukaan (en edes minä) osannut aavistaa, miltä näyttää tilanne vielä pitkään. Yläasteen ja lukion vaihteessa sairaus kiristä todenteolla otettaan ja mukaan tuli myös buliminen oireilu anoreksianpiirteiden lisäksi.
Jäin äidille kiinni oksentelusta, enkä koskaan tule unohtamaan sitä hetkeä. Tulin kotiin ja huomasin, että olin aamulla unohtanut viedä roskapussin. Pussissa oli okennusta, ja olin jättänyt pussin ovenpieleen. Äitini istui keittiön pöydä ääressä ja pyysi istumaan.
"Kultaseni, sulla on syömishäiriö." hän sanoi silmät kiiltäen kyynelistä. Sovittiin, että yritetään ratkaista tilanne perheen kesken. En muista, kuinka pitkään kului enne kuin totesin, että tarvitsen ammattiapua.
Aloitin nuorisopsykiatrian puolella, josta n. 1,5-2 vuoden jälkeen siirryin yksityiselle Kelan korvaamana. Siellä kävin n. 4 vuotta kerran viikossa. Päiväosastoakin yritettiin tyrkyttää moneen otteeseen, mutta ei mulla ollut aikaa mukamas. Myöskään intensiivisempään terapiaan "ei ollut aikaa". Jälkiviisaana todettakoon, että tämä oli typerää. En ehkä olisi enää tässä tilanteessa, jos olisin ottanut kaiken tarjotun avun vastaan jo silloin.
Kaksi kertaa muistan oikeasti päättäneeni alkaa parantua. Toinen hyvä vaihe kesti n. 1,5 vuotta jopa, mutta aina tuli jokin, joka herkässä vaiheessa romahdutti minut. Jälleen jälkiviisaana todettakoon, että ainakin ateriasuunnitelmasta luovuin aivan liian aikaisin.
Lukion jälkeen, korkeakouluopintojen toisena vuonna lopetin kaikki terapiat kokonaan. Kävin kaksi kertaa HUSin sh-klinikalla, koska yksityisen puolen terapeuttini halusi minun vielä kokeilevan sitä. Motivaatiota ei ollut, joten se siitä.
Muutaman vuoden tempoilin suuntaan jos toiseen, kunnes fyysinen terveyteni vihdoin romahti. Sanon vihdoin, koska oli tietoisesti odottanut pohjakosketusta. "Pohjalta on helpompi ponnistaa kohti pintaa", ajattelin ja vakuuttelin itselleni pitkään. En kokenut olevani tarpeeksi sairas. Ei ollut mitään, mistä pitäisi parantua. Ei minulla ollut lupaa parantua. Keväällä pohjakosketus tuli, koska tilanne meni yllättäen hyvin vakavaksi. Tajusin, että kuolisin tähän sairauteen. Siitä alkoi uusi vaihe elämässäni. Uusi vaihe, kohti parempaa. Takaisin ei ole menemistä, sen tiedän.
Jäin äidille kiinni oksentelusta, enkä koskaan tule unohtamaan sitä hetkeä. Tulin kotiin ja huomasin, että olin aamulla unohtanut viedä roskapussin. Pussissa oli okennusta, ja olin jättänyt pussin ovenpieleen. Äitini istui keittiön pöydä ääressä ja pyysi istumaan.
"Kultaseni, sulla on syömishäiriö." hän sanoi silmät kiiltäen kyynelistä. Sovittiin, että yritetään ratkaista tilanne perheen kesken. En muista, kuinka pitkään kului enne kuin totesin, että tarvitsen ammattiapua.
Aloitin nuorisopsykiatrian puolella, josta n. 1,5-2 vuoden jälkeen siirryin yksityiselle Kelan korvaamana. Siellä kävin n. 4 vuotta kerran viikossa. Päiväosastoakin yritettiin tyrkyttää moneen otteeseen, mutta ei mulla ollut aikaa mukamas. Myöskään intensiivisempään terapiaan "ei ollut aikaa". Jälkiviisaana todettakoon, että tämä oli typerää. En ehkä olisi enää tässä tilanteessa, jos olisin ottanut kaiken tarjotun avun vastaan jo silloin.
Kaksi kertaa muistan oikeasti päättäneeni alkaa parantua. Toinen hyvä vaihe kesti n. 1,5 vuotta jopa, mutta aina tuli jokin, joka herkässä vaiheessa romahdutti minut. Jälleen jälkiviisaana todettakoon, että ainakin ateriasuunnitelmasta luovuin aivan liian aikaisin.
Lukion jälkeen, korkeakouluopintojen toisena vuonna lopetin kaikki terapiat kokonaan. Kävin kaksi kertaa HUSin sh-klinikalla, koska yksityisen puolen terapeuttini halusi minun vielä kokeilevan sitä. Motivaatiota ei ollut, joten se siitä.
Muutaman vuoden tempoilin suuntaan jos toiseen, kunnes fyysinen terveyteni vihdoin romahti. Sanon vihdoin, koska oli tietoisesti odottanut pohjakosketusta. "Pohjalta on helpompi ponnistaa kohti pintaa", ajattelin ja vakuuttelin itselleni pitkään. En kokenut olevani tarpeeksi sairas. Ei ollut mitään, mistä pitäisi parantua. Ei minulla ollut lupaa parantua. Keväällä pohjakosketus tuli, koska tilanne meni yllättäen hyvin vakavaksi. Tajusin, että kuolisin tähän sairauteen. Siitä alkoi uusi vaihe elämässäni. Uusi vaihe, kohti parempaa. Takaisin ei ole menemistä, sen tiedän.
Uusi päiväkirjablogi, uusi suunta
Suunta on ollut parempaan jo toukokuun lopusta alkaen, mutta se suunta vain vahvistuu koko ajan. Halusin aloittaa täysin uuden blogin, koska edellinen sairautta käsittelevä henkilökohtainen blogini oli niin täynnä sairaita ajatuksia. Tulen sieltä varmasti ajatuksia käsittelemään täällä, mutta en halua niiden tekstien roikkuvan tässä mukana. Niitä en sellaisenaan pystyisi julkaisemaan, koska ne satuttaisivat pahasti, jos joku joskus ymmärtäisi minun olevan minä.
Pitkä matka on takana anoreksian kanssa, mutta sitäkin pidempi on edessä ilman sitä. Vielä on vaikea kuvitella elämää ilman sairautta, mutta uskon - minun on pakko uskoa - sen olevan mahdollista. En aio tällä kertaa luovuttaa! Tämä on jo niin nähty. Anoreksialla ei ole enää mitään annettavaa minulle. En tiedä, onko sillä koskaan ollutkaan, mutta nyt sen tiedän.
Blogini nimi syntyi eilen illalla jo mentyäni nukkumaan. Sain yhtäkkiä aivan hillittömän ja lohduttoman itkukohtauksen. Monet parantuneet ovat sanoneet olevansa katkeria syömishäiriön varastamista vuosista. Etenkin, jos sairastuminen on tapahtunut nuorena. Katkeruus nuoruusvuosien hetkistä on monelle kova. Itse en ole missään vaiheessa osannut kuvitella, että ajattelisin taaksepäin katkerana. Sh on tehnyt mniusta sen mitä nyt olen. Eilen kuitenkin tajusin, että olen tavattoman katkera siitä, kuinka monta ihanaa parisuhteen hetkeä ja retkeä sh on pilannut. Se tuntui niin pahalta, etten meinannut saada henkeä. Hyperventiloin ahdistuksesta ja syyllisyydestä. Eräs sh:n itse läpikäynyt ihminen totesi minulle viikonloppuna, ettei ymmärrä, kuinka olen voinut sairastaa näin pitkään vankasta ja hyvästä parisuhteesta huolimatta. Hän sanoi sen napakasti ja ehkä jopa halusi loukata minua. Tämä kommentti oli kuitenkin ajattelemisen arvoinen. En osannut vastata hänelle, enkä osaa vieläkään. Itse kun ajattelen, että olen tässä nimenomaan siksi, että puolisoni on jaksanut tukea minua kaikki nämä paskat vuodet. Hän on antanut minulle aikaa siihen, että tajuan itse tilanteeni. Monesti olen yrittänyt alkaa parantua muiden vuoksi, mutta se ei vain kanna kovinkaan pitkälle. Nyt olen itse havahtunut ja löytänyt halun parantua.
Olen puolisolleni elämäni velkaa ihan vain siitä, että hän on ollut vierelläni näin kauan tästä helvetistä huolimatta. Olen ikuisesti hänelle siitä kiitollinen. Hän joskus sanoi kuvitelleensa, että voisi pelastaa minut tältä sairaudelta. Sen hän on mielestäni tehnytkin. Rakastan häntä eniten koko maailmassa. Kiitos <3
Pitkä matka on takana anoreksian kanssa, mutta sitäkin pidempi on edessä ilman sitä. Vielä on vaikea kuvitella elämää ilman sairautta, mutta uskon - minun on pakko uskoa - sen olevan mahdollista. En aio tällä kertaa luovuttaa! Tämä on jo niin nähty. Anoreksialla ei ole enää mitään annettavaa minulle. En tiedä, onko sillä koskaan ollutkaan, mutta nyt sen tiedän.
Blogini nimi syntyi eilen illalla jo mentyäni nukkumaan. Sain yhtäkkiä aivan hillittömän ja lohduttoman itkukohtauksen. Monet parantuneet ovat sanoneet olevansa katkeria syömishäiriön varastamista vuosista. Etenkin, jos sairastuminen on tapahtunut nuorena. Katkeruus nuoruusvuosien hetkistä on monelle kova. Itse en ole missään vaiheessa osannut kuvitella, että ajattelisin taaksepäin katkerana. Sh on tehnyt mniusta sen mitä nyt olen. Eilen kuitenkin tajusin, että olen tavattoman katkera siitä, kuinka monta ihanaa parisuhteen hetkeä ja retkeä sh on pilannut. Se tuntui niin pahalta, etten meinannut saada henkeä. Hyperventiloin ahdistuksesta ja syyllisyydestä. Eräs sh:n itse läpikäynyt ihminen totesi minulle viikonloppuna, ettei ymmärrä, kuinka olen voinut sairastaa näin pitkään vankasta ja hyvästä parisuhteesta huolimatta. Hän sanoi sen napakasti ja ehkä jopa halusi loukata minua. Tämä kommentti oli kuitenkin ajattelemisen arvoinen. En osannut vastata hänelle, enkä osaa vieläkään. Itse kun ajattelen, että olen tässä nimenomaan siksi, että puolisoni on jaksanut tukea minua kaikki nämä paskat vuodet. Hän on antanut minulle aikaa siihen, että tajuan itse tilanteeni. Monesti olen yrittänyt alkaa parantua muiden vuoksi, mutta se ei vain kanna kovinkaan pitkälle. Nyt olen itse havahtunut ja löytänyt halun parantua.
Olen puolisolleni elämäni velkaa ihan vain siitä, että hän on ollut vierelläni näin kauan tästä helvetistä huolimatta. Olen ikuisesti hänelle siitä kiitollinen. Hän joskus sanoi kuvitelleensa, että voisi pelastaa minut tältä sairaudelta. Sen hän on mielestäni tehnytkin. Rakastan häntä eniten koko maailmassa. Kiitos <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)