Haasteeseen vastaukset :)

Sain haasteen ihanalta Sannalta/ ja hetihän siihen on vastattava :D 

1. Mikä on lempi esineesi kotona?
Hmm, paha. Ehkä sanon tähän hätään väriä vaihtavan kynttilän, koska se on kynttilä, joka vaihtaa väriä :D Ja koska kynttilät <3

2. Minkälainen on mielestäsi täydellinen sää?
Aurinkoinen, vähintään +28 astetta ja pieni tuulenvire. 

3. Jos saisit rajattomat lahjakkuudet ja osaamiset ihan missä tahansa asiassa, niin mikä olisi unelmiesi ammattivalinta?
Joku sellainen, jossa voi tienata tosi paljon ja olla oman alansa stara, mutta ei kuitenkaan kaiken kansan julkkis. Ehkä huippu-urheilija lajissa, jossa on isot palkkiot. Golf? :D Tai sitten joku huikea oopperalaulaja. Tai kapellimestari! Joo kapellimestari, koska naisia siinä on käsittääkseni todella vähän.

4. Tekeekö raha onnelliseksi?
No, ei ehkä pelkästään, mutta kyllä se vaan helpottaa asioita joka taas tuo onnellisuutta. Ja itse ainakin tunnustaudun hieman materialistiksi, joten kyllähän se on kivaa kun on rahaa :D

5. Mitä eläintä et missään olosuhteissa haluaisi tavata, ainakaan eläintarhan ulkopuolella?
Isoa hämähäkkiä en voi katsoa missään olosuhteissa. Hhyyyyi. Eipä toisaalta joku verenhimoinen leijonakaan kovin kiva olisi. Juuri muuten katsoin vikan jakson Zoo-sarjasta, ei näyttänyt kovin kivalta ne hyökkivät villipedot :D

6. Miksi aloitit blogin pitämisen?
Vertaistuen ja päiväkirja-aspektin vuoksi.

7. Mille nauroit viimeksi (jos muistat)?
Eilen juhlissa tuli naurettua paljon :) 

8. Kuvaile lempivaatettasi.
A-linjainen, tumma, lyhythihainen mekko. Yksinkertaisesti.

9. Olisitko valmis kuolemaan jonkun puolesta, esim. oma lapsi tai puoliso?
Vaikea kysymys. Tavallaan kyllä oman puolisoni vuoksi, mutta toisaalta en haluaisi hänen jäävän yksin. Ja tykkään kyllä elää :D 

10. Jos saisit muuttaa Suomen lainsäädännössä yhden vapaavalintaisen asian tai lisätä sinne jotain, mitä tekisit?
Ei tarvitse miettiä hetkeäkään: poistaisin perintöveron tai alentaisin sen vain nimelliseksi veroksi. Perintövero on aivan naurettava asia, josta voisin paasata vaikka kuinka pitkään. Varsinkin kiinteistöjen tms osalta. Prkl.

11. Mikä on paras Disney-animaatio?
Ekana tulivat mieleeni Monsters inc. ja Finding Nemo. Ne oli hauskoja :)


Mä oon taas niin nössö, etten haasta ketään :S  Mutta mä tykkään kyllä näihin vastailla, että saa haastaa jatkossakin, hihii!

Vanhoja kuvia.

Selasin vanhoja valokuvia kahden vuoden takaa etelän matkalta, kun aloin olla aika kuihtunut. Jotkut kuvat ehkä jopa järkyttivät, mutta toisaalta mieleen hiipii ajatus... Olinko jäätävä luukasa vai vaan ihanan pieni? Mähän olen aivan mammutti nykyään tuohon aikaan verrattuna. Kun joka päivä katselee itseään peilistä, ei muutosta varsinaisesti matkan varrella huomaa samalla tavalla kuin vertaamalla kuvia. Nyt kun katson näitä kuvia, niin kyllähän ne tulleet kymmenisen kiloa näkyvät kilometrien päähän. Huh. Kontrasti on mielestäni jopa aika hurja. Olen joka suunnasta pehmeä ja pyöreä, en enää ollenkaan jäntevä ja kulmikas. Toisaalta nyt olen myös terveempi, tasapainoisempi ja onnellisempi. Elämä on monin tavoin helpompaa nyt kuin silloin - ihan jo lähtien siitä, että ei tarvitse pelätä kuolemaa :S Silti en vaan voi olla ajattelematta, että olihan se kivaa olla pieni... Miksei vaan voi saada molempia.

Läskiahdistus, we meet again.

Ahdistaa ihan v***sti. Herkuttelin viikonloppuna pe-su jokaisena päivänä. Oli juhlan aihetta, joten annoin mennä. Ja nyt ahdistaa pitkästä aikaa aivan törkeän paljon. Söin suklaata perjantaina, irtokarkkeja lauantaina ja irttareiden jämiä sekä muromysliä sunnuntaina. Tunnen oloni valaaksi, vähintäänkin.

Nyt siis järjen ääntä kehiin, koska se lienee ainoa helpotus tähän oloon! Miten meni oikeasti? 

Pe (käytännössä koko pvä menossa)
- Ennen salia pieni leipä.
- Salitreeni.
- Aamupala (leipä päällisineen, kananmuna, hedelmää)
- Siivosin koko kämpän.
- Lounas kaverin kanssa (kanawrap).
- Kahvilassa iso keksi ja maistiainen kakkupalasta.
- Kahvilassa vähän kasvissalaattia (oli pahaa) ja niiden kanssa olleet pienet leipäpalat.
- Iltapala (hedelmä, jogurttia, leipä).
- Belgialaisia suklaita, maistiainen varmaan 10-15 konvehdista, lol.

La
- Ennen salia puolikas leipä.
- Salitreeni.
- Aamupala (sama kuin pe).
- Lounas (kasviksia ja lohta, vähän makaronia, leipä).
- 1,5h kävelylenkki kaverin kanssa.
- Välipalantynkää (närpin vaan jonkun puolikkaan leivän ja hedelmää)
- Päivällinen (kasviksia ja kanaa, leipä)
- Irtokarkkeja (about 150-200g).
- Iltapala (sama kuin pe).

Su
- Aamupala (sama kuin edelliset).
- Lounas (kasviksia ja kalkkunanakki, vähän makaronia, leipä).
- Ulkoilua n. 1h.
-  Välipalantynkää (taas närppimistä, koska ahdisti jo).
- Päivällinen (sama kuin lounas) ja jälkkäriksi muutama irttari.
- Iltapala (sama kuin ed.).
- Muromysliä varmaan kourallinen + ehkä 10 irtokarkkia.


No, miltä kuulostaa? En nyt laittanut tarkkoja määriä aterioista, mutta saanee jonkinlaisen kuvan. Onko tuossa nyt aivan jäätävän lihomisen aiheuttavat mässäilyt? Ehkä ei, vaikka olo kyllä edelleen on sellainen, että voisin pyöriä pallona mäkeä alas kiihtyvällä vauhdilla. Harmittaa, että ahdistaa näin paljon. Olen ylpeä, että pidin kiinni aterioista ja ateriarytmistä aika hyvin. Toki salilla käyminen auttoi, en tiedä olisinko yhtä vapaasti syönyt ilman liikuntaa... No, anyways. Onnistuin myös tänään pitämään syömiset normaaleina, koska tiedän, ettei mikään paasto olisi ratkaisu yhtään mihinkään. Eteenpäinkin on siis menty ja paljon (siis kun en reagoinut skippaamalla suurinta osaa ruuista), sekin on hyvä muistaa! Just kun pohdiskelin tätä kotiin tullessani, tuli radiosta kuulokkeisiin biisi, jossa laulettiin "don't be so hard on yourself". Niinpä niin. Miksi pitää piiskata itseään siitä, että uskalsin syödä vapaammin. Mutta. Vaikka kuinka näitä tsemppauksia tähän kirjoitan, palaan koko ajan siihen ajatukseen, että ei ollut normaalia syödä noin paljon herkkuja. Söin liikaa. Rehellisesti sanottuna on myös ehkä pieni sokeriällötys päällä, koska en yleensä juurikaan syö sokeria, joten osa tästä ensyöenääkoskaankarkkia-fiiliksestä johtuu myös siitä. Suurin osa kuitenkin on ahdistusta. Mur. Eniten v*****aa kaikki. 

kuva

 

Otteita entisestä elämästä.

Vanhoja päiväkirjamerkintöjä selatessani huomasin, kuinka hienosti olenkaan joskus osannut kirjoittaa. Tai varmasti osaisin vieläkin, mutta en ole saanut samanlaista kipinää kuin silloin joskus lukioaikaan. Muistan kirjoittaneeni aika paljonkin runoja, haikuja, pieniä novelleja ja sen sellaista. Tässä muutamia pätkiä, jotka kolahtavat edelleen. Niissä käsitellään ihmissuhteita sekä osassa myös syömishäiriötä. Näistä huomaa, että vaikka olinkin aikamoinen huithapeli ja pissiskin, olin myös pohdiskeleva, syvällinen ja herkkä. Niitä olen vieläkin,


Kun kulkee pimeällä metsäpolulla vain tähtitaivas
ja kirpakka ilma seuranaan ja katsahtaa metsään,
sieltä tuijottaa takaisin pelkkä pimeys. 
Mutta tiesittekö, että kun katsoo uudestaan,
voi nähdä heijastuksen oman sielunsa pimeimmästä nurkasta;
heijastuksen pahimmista peloistaan.

Minä näen itseni.

**********
 
Pieniä jäänpalasia veden pinnalla.
Aurinko antaa niille osansa ja ne saavat hetken tuntea itsensä timanteiksi.
Nurmikko säilyttää vihreyttään edelleen, vaikka kerros valkeutta ottaakin paikoin vallan.
Kirpeä ilma, pistelee vähän, muttei liikaa.
Hetken toivoisin voivani olla osa maalausta.
Voisin jäädä siihen maisemaan osaksi kokonaisuutta, 
katse ikuisesti kohti arkista kauneuden alkua.
Jos joku voisi vielä piirtää erään vierelleni, olisi taideteos täydellinen.


**********

Suljeni silmäni aamun auringossa.
Näen sieluni maiseman.
Osin niin kaunis,
osin täysin särkynyt,
valmiina katoamaan.
Mieleni pensseli piirtää minut kaiken keskelle.
Näen, kuinka pienessä hetkessä kaikki rikkoutunut siirtyy sivuun,
häviää lähes kokonaan
ja tilalle astuu tulevaisuus.

**********

Kuin huomaamattani,
olet ilmestynyt viereeni.
Lämmin tunne sisimmässäni paljasti saapumisesi.
Tartun kiinni kädestäsi
ja puristan lujaa tietäen,
ettei tämä ote irtoa milloinkaan,
on vain oltava valmis huomiseen uskomaan.
Me seisomme kauneuden keskellä,
aina tajuamatta sitä itsekään.
Mutta nopeakin vilkaisu pimeyteen muistuttaa,
kuinka onnekas olenkaan.
 
**********

En ole koskaan ollut yksin, vaikka onkin välillä tuntunu siltä. 
Oon aina tietysti tiennyt, että mun tukiverkko kestää.
Silti jotain on puuttunut. 
Luulin monesti löytäneeni sen, mitä kaipasin.
Se tunne kesti vain hetken.
Teen palapeliä ja luulen löytäneeni oikean palan.
Laitan sen kohdalleen ja se melkein sopii.
Hetken saatan yrittää uskotella itselleni, että ei se ole niin justiinsa.
Mutta kuvasta ei tule oikeanlaista, jos niin tekee.
Yhden palan väärin laittaminen johtaa väkisinkin koko kuvan vääristymiseen.
Nyt mun palapelissä on uusi pala; se sopii paikalleen paremmin ku osasin kuvitellakaan.
Se pysyy siinä ja sen ympärille jatkan rakentamista.

**********

Pisarat iskeytyvät maahan, tuulee.
Lehdet irrottautuvat puiden oksista ja lentävät kauas pois.
Taivas on pilvistä harmaa ja ilma vähintäänkin kolea.
On syksy ja kaamos tekee tuloaan, 
mutta mieleni on valoisampi kuin koskaan.

Tuntuu niin hyvältä, että vaikka siipeni taas katkeaisivat, 
en katuisi.
Olisin vain ylpeä siitä, että uskalsin.
Kaikki on sen arvoista.
Mieluummin niin, koska aika kasvattaa ne takaisin selkääni 
ja olisin vielä valmis lentämään uudestaan.
Jos valitsisin toisin, surkastuisivat ne kuitenkin eivätkä palautuisi koskaan.
Olen tyytyväinen ja saan tästä voimaa.

**********

Tyttö ylittää sateessa suojatien.
Hän katsoo maahan  ja varoo nostamasta kasvojaan.

Jotta ei kukaan huomaisi.
                                                                                                                                                 
Oikeastaan hän on kiitollinen niistä märistä pisaroista,
jotka valuttavat maskaran pitkin poskia. 

Miksikö?                                                                                      

Koska nyt eivät hänen takiaan pysähtyneet matkaajat
huomaisi poskilla kimaltelevan myös 
kaipauksen ja katkeruuden hiomia helmiä.
Vaikka hän haluaakin kaiken peittää,
tahtoisi hän heidän näkevän.

Ei katsovan - näkevän. 

Hänkin on tässä maailmassa yksin.
Meidän kaikkien lailla hän tuntee välillä hukkuvansa. 
Hän jatkaa kulkuansa päivästä toiseen.
Toivoen ja odottaen.

Pelastajaansa. 
  
**********                                                                                                                                 
Tahdon
itkeä
nauravia
pisaroita,
jotka
pudotessaan
sulattavat
sinunkin
kuoresi.

********** 

Ei pitäisi koskaan kääntää selkäänsä maailman kauneudelle,
sillä sen saattavat elämän varjot  riistää
jos ne huomaavat kasvojen kääntyneen pois.
Pitäisi antaa katseensa levätä siinä ikuisesti:
 jopa silloin, kun tuntee sokeutuvansa.

**********

Älä katso minuun, jos tiedät,
että katseestasi paljastuu vain kylmyys.
Älä puhu minulle, jos tiedät,
että sanasi muuttuvat tikareiksi.
Älä ajattele minua, jos tiedät,
että sisimmässäsi kohdallani on vain mustaa.

Katson sinuun, koska toivon,
että liekkini syttyy uudestaan.
Puhun sinulle, koska toivon,
että mieleni vaihtaa väriään kirkkaaksi taas.
Ajattelen sinua, koska toivon,
että en koskaan joudu pettymään uudestaan.

**********

Uupumuksesta.

Mediassa on taas syksyn tullen ollut paljon juttua jaksamattomuudesta ja uupumuksesta.  
Suosittelen jokaista lukemaan nämä artikkelit:
 Työuupumus sai papin itkemään keittiön nurkassa – "Milloin on minun vuoroni olla heikko?"
Eikö mikään huvita? Ei se mitään – alakulokin on ihan ok

Kolahtivat ainakin meikäläiseen erittäin hyvin. Rakastan työtäni ja joskus uppoudun siihen liikaa. Jos olen vaikka jollain omalla menolla sillä tavalla, että lopetan työt vähän aikaisemmin, saatan silti sitten menoni jälkeen vastailla s-posteihin, vaikka ne voisivat aivan hyvin odottaa seuraavaan aamuun. Olen esimiehenikin kanssa monta kertaa puhunut siitä, että kukaan ei kuole, jos ei saa vastausta sähköpostiin heti. Jos on jotain todella kiireellistä asiaa, se hoidetaan sitten jonkun muun ihmisen kanssa. Mullakin on plussatunteja kertyneenä koko ajan. En pidä yleensä koskaan mitään kunnollisia taukoja päivän aikana. Joo, jos on hiljaista, saatan katsoa Facebookia, lukea blogeja, mitä ikinä eli en ole aivan joka minuutti vain työn parissa. Mutta aina keskeytän sen jonkun muun heti, jos tulee joku duunijuttu. Syön myös lounaan aina koneen ääressä ja teen samalla töitä. En siis pidä mitään erillisiä taukoja sillä tavalla, etten olisi tavoitettavissa tai poistuisin työpisteeltäni. En ole kokenut sitä ollenkaan raskaaksi - päinvastoin. Jos olen jonkun kerran ollut vaikka toimiston ulkopuolella lounaalla ja on tullut joku asia, jonka normaalisti tarkistaisin koneelta samantien ja nyt en voi, niin se kuormittaa. 

Silti kun tauotuksesta toitotetaan, pitäisikö sitä harjoitella? Keho ei kuitenkaan tiedä, että stressireaktio tulee jostain asiasta, josta tykkään kuten nyt vaikka työstä. Olen sanonut tämän monella muulle ja yrittänyt toitottaa itsellenikin: kivastakin työstä voi palaa loppuun. Usein ajatellaan, että uuvutaan vain siksi, että duuni on niin basaa. Mutta ei. Työkaverini muistutti juuri vähän aikaa sitten, että stressiä se on positiivinenkin stressi. Keho ei siis erottele negatiivista apuakamalaaenehdi-ahdistusstressiä jeekivaajännää-stressistä.

Ja sitten tuo alakulo tai vetämätön olo. Miten siitä voikaan tulla niin huono omatunto, jos ei meinaa jaksaa mitään ylimääräistä? Pahinta on, jos vaikka puoliso ramppaa ties misäs jutuissa ja urheilemassa töiden lisäksi ja samaan aikaan mä makaan raatona sohvalla. Silloin tuntee olonsa aivan laiskaksi maanmatoseksi, vaikka ei tarvitsisi! Olen kyllä aina ihmetellyt, miten jotkut ihmiset jaksavat joka päivä jotain. Mulla on yksi kaveri, joka on töiden lisäksi ainakin somen perusteella joka päivä ja ilta jossain harrastuksessa, leffassa, kahvilla, pubissa jne jne. Hän on kyllä ehkä lievästi adhd tai muuta, mutta silti. Kyllä mullakin on niitä viikkoja, kun virtaa on enemmän tai muuten vain on koko ajan kaikenlaista. Mutta että sitä jatkuisi vaikka kuukauden - ei tulisi mitään. Mä kaipaan jokaiseen viikkoon niitä iltoja, kun voi vain tulla kotiin eikä ole mitään suunnitelmia. Lisäksi pidän usein mieluusti sunnuntain sellaisena päivänä, ettei ainakaan koko pvää ole mitään menoa. Etenkin kun iltapäivällä tulee real housewives-maraton ;)

En tuonut aihetta esiin siksi, että kokisin olevani uupunut tällä hetkellä. Yhdessä vaiheessa oli hieman merkkejä siitä, mutta ei enää. Kuitenkin löydän pohtimisen aihetta noista artikkeleista ja myös halusin herätellä teitä siellä ruudun toisella puolella. Antakaa itsellenne aikaa ja sitä kuuluisaa armoa. Saa olla vetämätön ja rojahtaa sohvalle vain olemaan. Ei aina tarvitse olla aktiivinen, sosiaalinen, vahva, paras, nopea tai mitään muutakaan. 

kuva

Mitäs kaikkea taas.

Nyt seuraa taas ajatusoksennus, be aware.

Painosta ensin. Hirveitä läskioloja on ollut taas viimeaikoina. Muutaman kerran olen vain katsonut itseäni peilistä ja epätoivoisella äänellä todennut, kuinka läski musta on tullut. Miksi olen päästänyt itseni näin isoksi. Tiedän nykyään kyllä jo varsin hyvin, että mä en ole oikeasti läski vielä kymmeniin kiloihin, mutta siis läski omassa mittakaavassani, jonka olen itselleni asettunut... No tiiätte mitä tarkoitan :D Pari päivää sitten tein saman dissaamisen peilin edessä, koska olin syönyt aivan liikaa herkkuja. Sitten aloin miettiä järjellä. Niin, olen 1,5 vuotta pysynyt about samassa painossa 1-3 kilon heitoilla. Tähän ajanjaksoon on mahtunut aika monta herkkua ja söin liikaa-oloja, mutta silti en ole edelleenkään paisunut kuin pullataikina. Miksi siis edelleen uskon, että lihon kohta holtittomasti, jos niin ei ole puoleentoista vuoteenkaan käynyt? Niin tai oikeastaan ikinä elämäni aikana. Järjestä huolimatta salaa toivon, että ensi kerralla kun uskaltaudun vaa'alle, paino on laskenut :/

Sitten liikunnasta. Mulla on semisti sellainen olo, että onko lähtemässä lapasesta, ja jos on, niin hyvällä vai huonolla tavalla. Jos ihan rehellisesti ajattelen, niin ehkä olen nyt niin sanotusti innostunut taas liikkumisesta oikein kunnolla. Se johtuu osaksi varmasti myös siitä, että mä jaksan niin paljon paremmin! Vitsi että on upeaa, että nykyään juoksumatolla otan alkulämmön sillä nopeudella, johon tauon jälkeen liikunnan aloitettuani tein vain spurtteja! Ihan pikkujuttu periaatteessa, mutta tuntuu hyvältä :) Mä olen tosi kaikki tai ei mitään- ja kaikki mulle heti-tyyppi. Siksi oli erittäin turhauttavaa saada liikuntakielto silloin aikanaan. Olin ihan sairaan hyvässä kunnossa treenimielessä. Sen jälkeen sydänvaurio, ravitsemuksen korjaaminen, liikuntakielto... Liikunnan aloittaminen oli ihan jo sen vuoksi ahdistavaa, etten enää ollut lähelläkään sitä kuntoa. Oli vain hyväksyttävä, että siinä tulee kestämään. Jossain vaiheessa jopa mietin, että voinko vain lopettaa liikunnan kokonaan, jos en voi olla heti kovassa kunnossa. Niinpä, kaikki tai ei mitään :D Nyt kun taas alkaa jaksaa oikeasti, niin endorfiini on alkanut koukuttaa oikein kunnolla. Haluaisin koko ajan olla salilla tai juoksemassa :D EIkä kaloreiden kuluttamisen vuoksi vaan koska siitä tulee niin hyvä olo ja se on kivaa! Juoksuflowstahan mä olen täälläkin kirjoittanut. Siihen suuntaan olen taas menossa ja oon tosi happy siitä :) 

Ruuasta vielä loppuun. Ajatukseni ovat ristiriitaisia vieläkin. Tykkään syömisestä. Oikeasti tykkään. Ruoka on hyvää ja syöminen kivaa :D Edelleen kamppailen kuitenkin sen kanssa, että uskaltaisin syödä aterioilla riittävästi. Se sitten usein kostautuu pienenä naposteluna aterioiden välissä (ja sen myöntäminen hävettää :S). Olen pohtinut, että senkö vuoksi loppujen lopuksi periaatteessa muuten aika pienillä syömisillä painoni on korjaantunut. Olen ihan myös jo hampaiden vuoksi pohtinut, että pitäisi yrittää vähentää napsimista. Se on myös tyhmä ja aivan turha opittu tapa. Varmaan juontaa juurensa siihen, etten moneen vuoteen syönyt kunnollisia aterioita vaan nappailin jotain pientä silloin tällöin. Nyt kuitenkin kun syön, niin pitäisi satsata mieluummin niihin aterioihin enemmän eikä sitten ottaa jotain riisikakkua välissä. Tämä on myös yksi seikka, joka mua pelottaa painon näkökulmasta. Mitä jos en osaa laskea niitä ylimääräisiä suupaloja oikein ja sitten vaan lihon ja lihon, ja ihmettelen, miksi lihon. Äää ihan tyhmä ajatusmalli taas, lopetan tähän ennen kuin alan puhua vielä enemmän höpöjä.

En jaksa oikolukea, joten tekstissä saattaa olla kummallisuuksia. Moikka.

Proud of myself!

Kävin tänään "naisten lääkärillä", jolla kävin aikaisemmin vuosittain ja aina tarvittaessa siinä välissä jos oli jotain. Hän on ihana, hieman vanhempi rouvashenkilö, joka on joka kerta kysellyt tarkemmin kuulumisiani ja vointejani kuin about kukaan lääkäri. Ihan tuli aina joku terapia mieleen, kun hän oli niin kiinnostunut/huolissaan ja ihana! Muistan monta kertaa sanoneeni hänelle, etten halua parantua anoreksiasta. Mulla ei ole mitään syytä parantua, koska painan liikaa jne. Kun tein päätöksen paranemisesta, en enää kehdannut käydä hänen vastaanotollaan. Kelasin, että hän on nähnyt minut niin pienenä, että mua hävetti mennä sinne isompana. Kävinkin siis samalla lääkäriasemalla mutta muiden vastaanotolla. Mutta minuapas ei hävetä enää, koska alan pikkuhiljaa olla (ainakin ison osan ajasta) suhteellisen sinut itseni kanssa. Nykyään jos joku sanoo mun näyttävän paremmalta, hyvältä ja terveemmältä, uskon ihan vilpittömästi hänen tarkoittavan sen hyvällä.

Tänään sitten tosiaan kävin kyseisen lääkärin vastaanotollaan ja mietin, mahtaako hän muistaa minua. No muistihan hän! Kysyi myös, että onko syömisissä vaikeuksia edelleen. Kerroin käyneeni siellä kuuluisalla pohjalla, päättäneeni parantua, hakeutuneeni hoitoon ja olevani nyt jo pitkällä toipumisessa - ja ylpeä siitä. Lääkäri sanoi olleensa ihan jopa huolissaan, että mitähän mulle mahtaa kuulua. Aaaaw ihana :) Hän oli selvästi ilahtunut paremmasta voinnistani ja se tuntui hyvältä!

Ja toden totta! Oli hienoa sanoa, että päivääkään en ole paranemispäätöstäni katunut, ja että olen erittäin ylpeä saavutuksistani! 

kuva