Proud of myself!

Kävin tänään "naisten lääkärillä", jolla kävin aikaisemmin vuosittain ja aina tarvittaessa siinä välissä jos oli jotain. Hän on ihana, hieman vanhempi rouvashenkilö, joka on joka kerta kysellyt tarkemmin kuulumisiani ja vointejani kuin about kukaan lääkäri. Ihan tuli aina joku terapia mieleen, kun hän oli niin kiinnostunut/huolissaan ja ihana! Muistan monta kertaa sanoneeni hänelle, etten halua parantua anoreksiasta. Mulla ei ole mitään syytä parantua, koska painan liikaa jne. Kun tein päätöksen paranemisesta, en enää kehdannut käydä hänen vastaanotollaan. Kelasin, että hän on nähnyt minut niin pienenä, että mua hävetti mennä sinne isompana. Kävinkin siis samalla lääkäriasemalla mutta muiden vastaanotolla. Mutta minuapas ei hävetä enää, koska alan pikkuhiljaa olla (ainakin ison osan ajasta) suhteellisen sinut itseni kanssa. Nykyään jos joku sanoo mun näyttävän paremmalta, hyvältä ja terveemmältä, uskon ihan vilpittömästi hänen tarkoittavan sen hyvällä.

Tänään sitten tosiaan kävin kyseisen lääkärin vastaanotollaan ja mietin, mahtaako hän muistaa minua. No muistihan hän! Kysyi myös, että onko syömisissä vaikeuksia edelleen. Kerroin käyneeni siellä kuuluisalla pohjalla, päättäneeni parantua, hakeutuneeni hoitoon ja olevani nyt jo pitkällä toipumisessa - ja ylpeä siitä. Lääkäri sanoi olleensa ihan jopa huolissaan, että mitähän mulle mahtaa kuulua. Aaaaw ihana :) Hän oli selvästi ilahtunut paremmasta voinnistani ja se tuntui hyvältä!

Ja toden totta! Oli hienoa sanoa, että päivääkään en ole paranemispäätöstäni katunut, ja että olen erittäin ylpeä saavutuksistani! 

kuva

Kuin uudesti syntynyt!

Olo on aivan erilainen kuin pari viikkoa sitten! Veikkaan, että tulehdus möyhi sisälläni jo sen pari viikkoa, koska olin aivan väsynyt ja vetämätön joka päivä. Tuntui, ettei ollisi jaksnaut mitään ylimääräistä. Nyt kun antibioottikuuri loppui, olen täynnä virtaa! Viimeaikoina esim. salille lähteminen on aina ollut sellainen eipäs juupas jaksaako vai ei-meiningillä, mutta nyt suunnilleen juoksin juoksumatolle :D Ja otin jopa töitä viikonlopulle! Vähän aikaa sitten en olisi voinut edes harkita sellaista. 

Tällainen fiilinki:

Ei nyt ehkä vain omasta päätöksestä kiinni, mutta kuitenkin :)

Ja sit pakko jakaa tää. Mieheni teki broilerinjauhelihapihvejä hampurilaisia varten. Mäkin söin, riisikakkuhampparin :D :D Tosi hyvää omnomnom! Ja vaikka otin silleen helpoimman kautta, että käytin leipinä riisikakkuja, mutta laitoin esim. american-kastiketta ihan reilusti :)

Ja heeeei sitten vielä toinen juttu! Salilla oli tosi laiha tyttö. Tai no korjataanpas, hän oli anorektinen. Näin sivusilmällä, kuinka hän vilkuili minua vierekkäin ollessamme. Tunsin, kuinka hän zoomasi mua ajatellen, että olenpahan laihempi kuin tuo (kyllä, olen valmistunut ajatuksenlukuakatemiasta). Sepä ei kuitenkaan mua haitannut! No joo, en voi sanoa, ettei yhtään, mutta ihan sama hei. Hänen narukätensä eivät mua hetkauttaneet. Edelleen olen mieluummin terve(empi) kuin anorektisen laiha. Aamen. 

Elämää koiran kanssa.

Asioita, joita vain koirien omistajat ymmärtävät.

Lässytys
Kyllä, koiralle tekee mieli lässyttää. Aina. Se on niin söpö, joten ei voi olla lässyttämättä.

Aikataulu
"No hei ei kai se nyt puolesta tunnista ole kiinni." On se. Jos on kokenut vessahädän joskus elämässään, muistaa varmasti, että minuutit matelevat aika hitaasti silloin, kun meinaa lirahtaa housuun. Koira on työpäivän aikana 8-9 tuntia yksin kotona ilman tarpeille pääsyn mahdollisuutta, joten kyllä, puoli tuntia on pitkä aika siihen lisää.

Ulkoilutuksen lisäksi mielestäni on tärkeää viettää aikaa koiran kanssa. Ei tartte mitään Aliasta pelata sen kanssa, mutta kunhan vain on läsnä. Siksi en koskaan lähde työpäivän jälkeen enää kotoa mihinkään, ellei koiralla ole hoitajaa.

Koira sairastaa
Varsinkin jos ei ole lapsia, koira on kuin oma lapsi. Jos koira on kipeä, se on melkeinpä pahempikin kuin ihminen, koska sille ei voi selittää mistä mikäkin johtuu, eikä se itse osaa kertoa, mikä olo. Siksi onkin todella raastavaa ja mä ainakin olen aivan huolesta suunniltani, jos mun murulla on joku hätänä.

Ulos säällä kuin säällä.
Onhan se ihan syvältä lähteä kaatosateessa tai paukkupakkasessa ulos viemään karvakuonoa lenkille, mutta se vain on tehtävä. Monessa maassa koiria ei välttämättä varsinaisesti ulkoiluteta vaan päästetään vain pihalle käymään, mutta mun mielestä ulkoilu on ihan elinehto koiralle kuin koiralle.

Tietty ruokavalio
"Mä luulin et koirat syö mitä vaan!" No joo, varmasti joillain koirilla toimii vatsa sillä tavalla, että ei ole mitään väliä mitä suusta lappaa alas. Yleensä koira kuitenkin saa suht samanlaista safkaa joka päivä. Jos ruuan peruspohjan aikoo vaihtaa, pitää se tehdä pikkuhiljaa. Esim. nappuloita ei voi vaihtaa kokonaan lennosta vaan pitää ensin laittaa uutta 30%, sitten 50, 70 ja lopulta kokonaan vaihto,

Lapset
Jokainen koiranomistaja varmasti on kokenut sen, että joku random muksu tulee liian innokkaasti tervehtimään koiraa. Joko koira ärähtää tai sitten vetäytyy. Ja se on tietysti koirassa se vika. Wrong! Lapsille pitäisi jo synnärillä opettaa, kuinka koiraa lähestytään. AINA kysytään, saako silittää, vaikka oliskin tutumpi koira.

Raivokohtaukset
"Miten noin söpölle voi edes olla vihainen?" Kyllä vaan voi. Oi kyllä. Rukkaset ovat olleet kuvitteellisesti tekeillä monet kerrat.

Kakkaepisodit
Koirat eivät yleensä kakkaa housuun toisin kuin ihmislapset, mutta kyllä niitä poop accidentteja sattuu, eikä niiden siistiminen ole ollenkaan ihanaa. Vai miltä kuulostaa, että koittaa turren hanurista paloitella saksilla kovaksi tulpaksi jäänyttä kikkareitta? Tai mites ripuli. Ihmislapsilla harvoin on kauhean karvaista peffaa, joten väitän, että ripulisen koiran putsaaminen on huomattavasti haastavampaa (ja ällöttävämpää). 

Nyt varmasti jäi jotain meheviä juttuja tästä pois, täydentäkää :)

kuva

Hmph.

V*tuttaa. Sain eilen _taas_ antibioottikuurin. Siinä ärsyttää aika paljon myös se, että taas tulee taukoa liikunnassa :/ Kesän aikana on ollut niin katkonaista liikkumisen suhteen sairaana olemisen vuoksi, että jo nyt on prkl! On ollut flunssaa, flunssaa ja flunssaa sekä leikkaus, migreenejä, voimattomuutta, you name it. Mulla on nyt siis kaksi eri tulehdusta kehossa. Ei mitään flunssajuttuja, joten olo ei varsinaisesti ole sairas. Tulehtuneet kohdat ovat kipeät, mutta ei sen ihmeempää. Periaatteessa olo siis on sellainen, että voisin lähteä treenaamaan, mutta... Ensinnäkin, tiedän, että tulehduksen taltuttamiseen tarvitaan rakennusaineita. Liikunta saattaa vain pitkittää tulehdusta, koska etenkin rankempi liikuntahan aiheuttaa elimistössä hetkellisen stressireaktion kaltaisen tilan ja immuniteetti laskee hetkeksi. Tästä syystä mulla onkin monta kertaa puhjennut flunssa rankan treenin jälkeen. No, toiseksi, toinen tulehduksistani on mukavasti imusolmukkeessa. Bilsan tunneilla hereillä olleet varmaan muistavat, että imusolmukkeen tehtävä on olla mukana elimistön immuunipuolustuksessa ja tavallaan suodattaa verestä bakteerit ja virukset. Imusolmukkeita on toki useita, mutta kun vastustuskyky ei ole muutenkaan ollut viime vuosina parhaimmillaan, yhden olennaisen osan poissa pelistä oleminen ei voi olla hyvä juttu. Mutta kun on hirveä hinku päästä liikkumaan, argh! Eikä siis oikeasti, aivan 100% vilpittömästi sanottuna vain kuluttamisen vuoksi. Liikunnasta saatavat endorfiinit ovat todellisia, olipa sh tai ei :D No joo, eiköhän sitä ehdi vielä treenaamaan tässä elämässä.

Loppuun vielä pakko kertoa, että huolimatta siitä, etten päässyt urheilemaan, vedin eilen tuplagelaton, makuina valkosuklaa ja joku keksijuttu. NAM! :)

Eilisen onnistumiset!

Eilen söin aamupalan ja pientä välipalaa ennen kotoa lähtöä, koska tiesin lounaan venyvän iltapäivään. Tapasin puolisoni juna-asemalla. Hän oli hakenut itselleen jäätelön ja antoi mulle Maisku-rahkapatukan (lol, nää on jotain pikkulasten välipalajuttuja mustekalakuvineen mut oikeesti ihan hyviä). Hetken olin silleen et ääh mä just söin kotona vähän, mutta sitten kelasin että aivan sama. Patukka on siis myös sellainen, että se säilytetään kylmähyllyssä = ei voinut säästää myöhemmälle. Söin sen, nom. 

Päivällä menimme ravintolaan, jossa olin käynyt keväällä. Otin saman annoksen kuin silloin, MUTTA tällä kertaa en pyytänyt jättämään mitään pois. Annoksessa oli paistettuja_perunoita_, jotka rohkeasti otin annoksen mukana. Olin niiiin ylpeä itsestäni! Nyt myös tuli todistettua, että peruna totta tosiaan kuuluu en oikeasti tykkää-kategoriaan, eikä siis ole sh:n sanelemaa. Perunamuusi ja ranskalaiset ovat ihan jees, mutta perunat keitettynä tai paistettuna ovat mielestäni aika pahoja. Ne jäivät siis maistamisen jälkeen lautaselle, mutta hei! Otin ja maistoin! Oujes.

Kasvispihvejä, kasviksia ja paistettuja perunoita. Perunat yök, muu nam!

Eli ylimääräinen välipala ja ravintolalounas, mutta hommahan ei jäänyt tähän. Ostin nimittäin irtokarkkeja (olivat alennuksessa) 130 grammaa!!! Olen tähän mennessä yleensä ostanut sellaisia muutaman karkin settejä, mutta nyt otin sen verran kuin mieli teki. Tai no joo, olen pari kertaa ostanut kerralla enemmän, kun pakkasin niitä parinkymmen gramman annospusseihin useammalle päivälle jälkiruuaksi. Mutta siis ai että, fiilis oli mainio! Vielä niitä karkkeja on jäljellä eli en syönyt eilen kaikkea, mutta pääasia olikin se ostomäärä.

Kokonaissaldo siis: ylim. välipala, ravintolalounas ja irttareita. Näiden lisäksi söin myös päivällisen ja iltapalan about normaalisti. Ai miksi? Koska niin kuuluu tehdä ja välillä saa herkutella! Herkuttelu on jees! 

Sit loppuun vielä randomjuttu. Lehdessä oli juttua siitä, mitkä poikaset tarvitsevat eniten huolenpitoa. Katsottuani ensin tätä listaa ihmettelin numeroa 9.  Kiivi on tuossa listassa siinä ryhmässä, jotka tarvitsevat vain vähän huolenpitoa. Se tietysti kuulostaa loogiselta, koska pohdin, että kuka ihme hoivaa hedelmää? Se köynnöskö, jossa se kasvaa? Vai viljelijä, joka poimii hedelmät? Vai hedelmäkauppias?  Kunnes muistin, että niin, kiivihän on myös lintu... :D

Terve elämä edessä.

Mieheni joutui osalliseksi aika vakavaan tapaturmaan viime viikolla. Mieheni on luojan kiitos kunnossa, mutta kauheaa kuultavaa oli muiden osallisten kohtalo. Pari jäi elottomana makaamaan, yksi menetti ilmeisesti suurimman osan hammaskalustostaan... Tapahtuma laittoi todella miettimään sitä, kuinka katoavaista kaikki on. En tiedä, miten selviäisin ilman puolisoani. Haluan elää, ja haluan elää hänen kanssaan koko loppuelämäni, joka toivottavasti kestää molemmilla vielä moooonta kymmentä vuotta. Miksi tuhlaisin arvokkaan yhteisen aikamme siihen, että murehdin leivän kaloreita? Tällaiset tapahtumat laittavat asioita tärkeysjärjestykseen. 

Muutenkin olen tässä lähiviikkoina alkanut ihan todella tykkäämään koko ajan enemmän itsestäni ja kropastani. Vartaloni suhteen teen totta kai edelleen töitä hyväksymisen eteen, mutta mielestäni näytän oikeastaan aika hyvältä. Mä en oikeasti ole läski, mitä ihmettä! Läskioloja tulee totta kai, mutta tiedän jatkuvasti paremmin ja paremmin, että en sitä ole. 

Sovitin kaverin kirpparikamoja :D Ei lähtenyt hame eikä paita mukaan. 

Pyöräilyasu.

En ole vielä maalissa, mutta sanoisin, että maaliviiva häämöttää jo ihan oikeastikin. Käytän edelleen usein samoja ruoka-aineita päivistä toiseen, mutta osa siitä on myös rutiinia ja helppoutta. Vai tietääkö joku jonkun terveen ihmisen, joka ostaa joka kerta eri leipää tai juustoa? Tai jos tietää, niin se on varmasti yksittäinen tapaus. Kyllä esimerkiksi mun äiti on suosinut samaa juustoa jo todella monta vuotta. Joskus voi vaikka tarjousten mukaan vaihtaa hetkeksi, mutta miksi vaihtaa hyväksi todettua ihan vain vaihtelun vuoksi? Se, mikä erottaa terveen ja sairaan, on suhtautuminen muutoksiin. Jos se vakkarijuusto on loppu kaupasta, ei äitini ala itkeä tai käänny kannoilleen ja jätä koko juustoa ostamatta. Minäkään en enää tee kumpaakaan edellä mainituista. Tai jos ruokailurytmi menee jonkun juhlan vuoksi miten sattuu, ei terve ihminen ole siitä ainakaan kovin moksiskaan. Silti on täysin normaalia arkena noudattaa samoja ruoka-aikoja. 

Syömishäiriössä hämärtyy terveen ja sairaan raja. Sairastaessa kaikki oma sairas tekeminen tuntuu normaalilta. Nyt kun olen tervehtymässä hyvää vauhtia, olen joutunut ihan oikeasti pohtimaan, mikä oikeasti on sairasta ja mikä ei. Enkö syö kermaista pastaa siksi, että siinä on paljon rasvaa vai siksi, etten tykkää sellaisesta suutuntumasta? Enkö syö homejuustoa sen kaloreiden takia vai koska en tykkää sen mausta? Enkö syö paksuja leikkeleitä tai paksuja juustoviipaleita, koska niissä on ohuita siivuja enemmän kaloreita vai koska puraistessa niissä on ihan liikaa tavaraa? Kaikissa noissa syy on ehdottomasti jälkimmäinen, mutta monen saattaa olla vaikea uskoa sitä. Anorektikon leima on aika tiukassa, joten läheiseni saattavat kyseenalaistaa valintojani, koska olen niin pitkään mennyt sairauden pillin mukaan. Enkä siis yhtään ihmettele, itse tekisin varmasti samaa! Kuitenkin siksi voi olla itsekin välillä vaikea tietää, mikä on valintojeni taustalla: sairaus vai oikea mieltymys. 

Onko samanlaisia pohdintoja toisella puolella ruutua?

Leikkauksesta toipuminen.

Kerroin hammasleikkauksestani tässä postauksessa. Nyt kerron siitä toipumisesta. Leikkauksesta, ei postauksesta toipumisesta siis.

Näillä pärjäs :D

Leikkauksen jälkeen olin aivan tiloissa monta tuntia. Muistan pieniä välähdyksiä mm. siitä, kuinka katsoin itseäni peilistä ja aloin nauraa, mutta en voinut nauraa kun se sattui ja se nauratti vaan lisää :D Pari tuntia leikkauksen jälkeen oli jo niin kova nälkä, että oli pakko yrittää jotain syödä. Tupot pois suusta ja varovainen huuhtelu (voin sanoa: yök). Ensimmäiseksi lähdin testaamaan jätskin syömistä. Sain juuri ja juuri lusikan suun keskeltä sisään sen verran, että pystyin jäätelöä sinne tunkemaan. Leukaperät olivat turvoksissa, samoin huulet. Ja sitten kun vielä oli puudutus edelleen vaikuttamassa, niin aika mielenkiintoista se syöminen oli. Vanhempani saivat ainakin hyvät naurut, kun puolet jätksistä olivat leualla, enkä mä tiennyt siitä mitään kiitos puudutuksen :D

Tältä about näytin :D
gif

Join vähän jotain mehua ja hieman myöhemmin lusikoin haaleaa kasvissosekeittoa jonkin verran. Pieni annos meni about 40 minuutissa alas, huh! No sitten alkoi hetken päästä tuntua vielä oudommalta jos mahdollista. Katsottuani peiliin en tiennyt itkeäkö vai nauraa. Silmätluomet olivat aivan turvonneet! Ajateltiin, että puudutusaine alkaa haihtua verenkiertoon ja aiheutti jonkinlaisen allergisen reaktion. Luojan kiitos olin porukoillani, koska olisin saanut jonkun paniikkikohtauksen, jos olisin ollut yksin (mies matkoilla)! En siis ole millekään allerginen. Ja sitten vielä mitäääää kauheat ihottumat jaloissa! Nyt meinasi jo itku tulla, että mitä tää on. Antihistamiinia naamaan ja sänkyyn odottamaan kuolemaa. No okei ei ihan, mutta kyllä mä pelkäsin, että mitä jos kurkku alkaa turvota... Silmät olivat vielä seuraavanakin pvänä turvonneet, mutta ihottuma onneksi helpotti nopeasti. Tultiin siihen tulokseen, että varmaan stressi leikkauksesta yhdistettynä johonkin syömääni ja lääkkeisiin aiheutti tämän.

Eka yö meni ihan ok. Aamulla en huomannut mitään verenvuotoa tyynyllä (josta oli monessa paikassa varoiteltu :D) tai muutakaan erityistä, paitsi silmät tosiaan turvoksissa. Näytin aivan puliukolta, tai siis -akalta. Syöminen oli kaksi ekaa päivää aika hidasta, koska suuta ei saanut kunnolla auki ja koko ajan piti varoa, ettei leikkauskoloihin mene mitään. Niin ja tosiaan kun niitä koloja on neljä, niin oli aika työlästä. Jokaisen suullisen jälkeen otin vettä, jotta huuhtoisin samalla kuoppia. Join varmaan 5 litraa päivässä :D

Verenvuotoa en havainnut missään vaiheessa ollenkaan, en edes mitään tihkumista. Varmasti jonkin verran tihkui ainakin ekana päivänä, mutta ei niin paljon, että olisin sitä noteerannut. Kaikki pienetkin virheliikkeet tekivät kyllä tosi kipeää, joten varovainen sai olla. Jos vaikka puhuin liian nopeasti tai hymyilin liian pitkään niin kipu oli viiltävä. Nappailin panacodia ja buranaa nassuun, vaikka yritinkin sinitellä aina mahdollisimman pitkään ilman niitä. Buranasta mulle on pidemmän kuurin jälkeen tullut särkylääkepäänsärkyä + mahalle burana ei ole parasta. Panacod puolestaan on vastaystävällisempi, mutta opiaatti kun on niin vaikutta keskushermostoon ja koukuttumisen riski on olemassa.

Leikkauksen jälkeen söin käytännössä pelkkiä sosemuotoisia ruokia (sosekeittoa, jäätelöä, jogurttia, hedelmäsoseita, vanukasta...) nelisen päivää. Viidentenä päivänä otin ihan pieniä, pehmeitä juttuja pureskeluun, mutta se sattui vielä leukaperiin niin jäi vähäiseksi. Vielä viikko leikkauksen jälkeenkin söin edelleen melko pehmeitä juttuja, mutta kuitenkin jo normaalimmin. Nyt reilun 1,5 vkon jälkeen lähinnä ärsyttää se, että vaikka kuinka yritän varoa, alakuoppiin menee koko ajan jotain jos se on muuta kuin sosetta. En usko, että mitään tulehdusta voi niistä enää tulla tai että mitään voisi jäädä kuoppiin jotenkin, mutta silti, rasittavaa! Ja sitten kun on vielä tikit niin tikkien päät heiluvat siellä, enkä aina tiedä, mikä on ruokaa ja mikä tikkejä :D

Ja mun tekemiset päivinä 1-4 leikkauksen jälkeen: koira ulos, aamupala, netflixiä sohvalla, lounas, netflixiä sohvalla, koira ulos, välipala, netflixiä sohvalla, päivällinen, netflixiä sohvalla, koira ulos, iltapala, netflixiä sohvalla, nukkumaan. Ja oikeasti se oli aika mukavaa...Kun oli taas pakko olla tekemättä mitään. Siis nautin siitä, että makasin sohvalla jäätelöä syöden :D Tämän jälkeen aloin miettiä, että oonko jotenkin uupunut, vaikken sitä aina huomaakaan. Tuo käytännössä totaalilepo tuntui helpottavalta. 

kuva

Onnistuin ihan ok hyvin syömään kaikesta huolimatta. Paino oli tippunut pari kiloa edellisestä kerrasta vaa'alla, enkä lainkaan väitä, etteikö tämä soseruokavalio olisi siihen vaikuttanut. En myöskään väitä, etteikö painonlasku olisi tuntunut hyvältä nähdä. Nyt tietysti pelkään, että paino nousee pilviin kun alan syödä normaalisti. Veikkaan ainakin, että kyllä se sinne samoihin lukemiin nousee, jossa se on nyt jo joku 1,5 vuotta suunnilleen ollut. Painon putoamisen huomaaminen tuntui ehkä jopa luvattoman hyvältä, vaikka samalla ajattelin heti, että ei ollut tippunut tarpeeksi. Jälleen kerran hyvä todiste siitä, että jos energiaa saa liian vähän, alkavat syömishäiriöiset ajatukset vallata mieltä. Mitä vähemmän energiaa aivoissa, sitä enemmän anoreksiaa. 

Tällaista kivaa ja ei niin kivaa :) Mutta siis selvisin hengissä ja voin tällä hetkellä hampaiden suhteen aika hyvin! :)