Pikaisia ruokakuulumisia :)

Hei ihan kärkeen kysymys, johon kaipaisin vastausta, ajatuksia, mielipiteitä: Kuuluuko jokaisen aterian jälkeen olla kylläinen olo? Mulla on harvoin täysi olo ruuan jälkeen, mutta en tiedä myöskään, että pitäisikö olla,

Sitten pari hienoutta viime päiviltä!

Suoritin jätskihaasteen (jäätelöannos) :) Annoksessa oli lakritsi- ja vaniljajäätelöä sekä jotain murujuttua, kastiketta ja mitähän kaikkea :D Oli hyvää, mutta tuli kyllä ällö olo kun oli niin makeaa. Meinasin luovuttaa kesken, mutta ryystin viimeisetkin jäätelönrippeet lasin pohjalta!

Söin vanhempieni luona kunnon annoksen juuressosetta ja kalaa. Olin oikein ylpeä siitä, miten vähällä ahdistuksella ja ilman desimittaa sain koottua annokseni. Ja söin sen tietty myös. :)

Jee, hyvä minä!

Kylmyyttä ja kuvia.

"Aaaaargh mulla hajoaa pää! Mä olen niin kyllästynyt olemaan tällainen tankkeri! Sanoin viime kerralla omahoitajallenikin, että jos tietäsin varmuudella, että laihtuisin vähentämällä ruokia, tekisin sen heti. Kamalaa sanoa, mutta näin on."

Noin kirjoitin vielä alkuviikosta. Tänään on jopa ihan jees fiilis itsestä. Miten tää voi vaihdella näin paljon, ihmettelen edelleen. Sovittiin omahoitajan kanssa, että tehdään ens kerralla ns. narutesti eli että ensin arvioin ympärysmittani ja sitten viereen laitetaan todellinen tulos. Se pelottaa. Mitä jos arvioinkin itseni pienemmäksi kuin olen? Tai mitä jos mun megalomaaninen arvio ei ole kovinkaan kaukana totuudesta? Jos niin käy, mä rapisen palasiksi lattialle. 

Sitten ihan asiasta kukkaruukkuun, pakko vähän tuskailla tätä alkanutta kylmyyttä. Odotan joulua kuin kuuta nousevaa, mutta tämä kylmyys on jo nyt musertavaa. Vain -1, ja mä olen syväjäässä koko päivän. Mitä hittoa tapahtuu sitten, kun pakkasta on se -20?! Okei, kyllä siihen on joka vuosi tottunut, mutta silti ajatuskin saa karvat nousemaan pystyyn. Milloin tämä palelu sitäpaitsi ylipäänsä loppuu? Kaveri tuli kylään ja otti pitkähihaisen pois, kun meillä on kuulemma niin lämmin. Mä olin just tarjoamassa teetä, koska olin paksusta hupparista ja untuvatohveleista huolimatta aivan jääkalikka. 

Yksi syy, miksi en yhtään tykkää kylmästä, on se mun kylmäallergia. Pahiten oireet näkyvät ja tuntuvat sormissa, mutta myös varpaissa ja poskissa todella kylmällä. Sormet reagoivat todella nopeasti. Mä olin jo ehtinyt elätellä toivoa, että ravitsemustilan korjaantuminen olisi parantanut sormet, mutta ei. Kyllä ne nyt pitkään olivatkin ihan ihmissormien näköiset (muutaman vuoden ne ovat oireilleet enemmän tai vähemmän läpi vuoden), mutta nyt ne on taas ihan kamalat :( Turvonneet ja punaisia patteja on jo kahdessa sormessa. Ja ne on tosi kipeät! Tekisi mieli mennä taas kerran näyttämään niitä lääkärille, mutta kun joitakin vuosia sitten ravasin kaikki mahdolliset spesialistit läpi. Äh. Ei tee mieli laittaa kynsiäkään, kun sormet näyttää niin kauheilta :(

Loppuun täysin aiheeseen liittymättömiä kuvia :D

Ihanan iso iltapala miehen tekemänä - ja siis nimenomaan kerrankin IHANAN iso :) Oli nälkä.

Upeaa asukuvaa edestä ja takaa. Tykkään tosta paidasta, se on semmosta haarniskakangasta :D

Salin jälkeen, noms!

Sosiaalinen syöminen

Sosiaaliset ruokailutilanteet ovat helpottaneet huomattavasti viimeisen puolen vuoden aikana - vuodesta puhumattakaan. Tasan vuosi sitten koin kauhun hetkiä, kun piti lähteä reissuun viikonlopuksi, ja tiedossa oli josjonkinlaisia ruokailutilanteita. Etukäteistuskailusta kyseiselle reissulle voit lukea täältä. Ihanaa, että olen päässyt aimoharppauksen tässä(kin) asiassa eteenpäin!

Muutamia esimerkkejä:

- Olen syönyt Ikeassa sekalaisessa seurassa valmiiksi annostellun kalasetin jo kaksi kertaa. Vaikka seuraan lyöttäytyi ruokailun aikana yksi ylläri-ihminen, en saanut mitään paniikkikohtausta. Kyllä se hieman vakavoitti, mutta sain kuitenkin syötyä. Tämä kuva on aiemmalta kerralta, mutta saman annoksen söin viime viikollakin. (By the way, olin aiiiivan fiiliksissä, kun Ikeassa oli joulukoristeita jo joka lähtöön jeeeee ;))

- Menimme porukalla kavereiden kanssa syömään hampurilaispaikkaan. Ruokapaikka selvisi vasta abouttiarallaa matkalla sinne, joten en todellakaan ehtinyt valmistautumaan esimerkiksi tsekkaamalla ruokalistan. En silti ahdistunut siitä ollenkaan. Viime syksynä jokainen ravintolakäynti (joita ei montaa ollut) piti suunnitella tarkkaan etukäteen. Yleensä sovimme mieheni kanssa, mitä syön. Tuttuun tapaan toki nytkin jahkailin kahden annoksen välillä, mutta kumpikaan näistä ei kuitenkaan ollut salaatti :) Päädyin kanapihviin. Vasta tilattuani tajusin, että hetkinen! Annoksessa on perunoita! Hetkeksi tuli sellainen kuinka noloa-fiilis, mutta pääsin siitä kavereideni avulla nopeasti eroon. Maistoin muutaman perunankin jopa, ja se jos mikä oli mulle upea suoritus!

- Pystyin jäämään kaverilleni yöksi illanvieton jälkeen muiden kanssa. Vielä esim. vuosi sitten tämä olisi ollut todella haastavaa, koska olisi pitänyt miettiä tarkkaan oman ruokailun järjestäminen tuotteiden kannalta. En väitä, etteikö mun kurkkua olisi kuristanut, kun aamupalalla oli tarjolla the ultimate horrorleipää eli real-leipää sekä jotain porkkanakaurapaloja. Juustokaan ei ollut kevyttä, eikä ollut ohuita leikkeleitä. Puuroa en tehnyt itse, joten en tiennyt, mistä hiutaleista se oli eli en tiennyt kaloreita. Raejuusto ei ollut rasvatonta. Söin kuitenkin sitä, mitä oli tarjolla. Joo, juustoviipaleeni oli seitinohut, mutta otin sitä silti. Realiin en pysty vieläkään koskemaan, mutta otin kaurapalan! Pieniä asioita periaatteesa, mutta mulle merkkejä eteenpäin menemisestä :)

- En lämmitä töissä enää eväitä salassa tai jätä niitä lämmittämättä kun muita on paikalla, ettei kukaan huomaisi, että syön. Jep, näin on tapahtunut mooonta kertaa paranemisprosessin alussa :P

- Pystyn sanomaan, että mulla on nyt nälkä, mä tarvitsen ruokaa. Se ei enää hävetä juurikaan :)

Totta kai haasteita on vielä sosiaalisessa syömisessäkin paljon. Yksi suurimmista on se, että jos joku muu ei syö, mua alkaa ahdistaa oma syömiseni. Toki jos toinen sanoo, että söi vaikka juuri kotona, se on ok. Tai jos ollaan töissä ja muut ovat menossa syömään vähän myöhemmin, niin sekin on ok. Mutta esimerkiksi yökyläilyn aamupalalla yksi kaveri ei ensin ottanut muuta kuin kahvia ja smoothien, en meinannut mäkään saada syödyksi. Sörkin puuroani niin kauan, kunnes hänkin otti leivän. En sanonut mitään, mutta iski kunnon angsti päälle hetkellisesti.  Ja sitten joidenkin ruokajuttujen tilaaminen tai jopa kantaminen hävettää vieläkin. En esimerkiksi suostunut kantamaan mieheni Burger Kingin pussia kotiin, koska en halunnut naapureiden luulevan sen olevan mun :D LOL! Mutta minkäs teet kun mieli temppuilee.  

Anyways, hurjasti on elämä helpottanut, kun kaikki ei ole enää työn, tuskan ja itkun takana :) Suosittelen kaikkia muitakin uskaltamaan! 

Puhukaa ihmiset!

Oikeesti tää on ihan naurettavaa, kuinka paljon on hommaa tässä viime aikoina ollut! Ja se ei tule loppumaan vasta kun joulukuun alussa. Oi joululoma, tule jo :D Mielekästä tekemistä onneksi on suurin osa kiireen luojista. Muuten olisin varmasti aivan rättikatkipoikki. Nyt tulin kuitenkin kertomaan hieman ajatuksiani tässä hetkessä.

Kävin viikonloppuna salilla hetken mielijohteesta. Siinä kun varsinainen lihaskunto-osuus oli lopuillaan, mua ei yhtään olisi huvittanut mennä juoksumatolle tekemään tavanomaista loppuverkkaani. Niinpä päätin kokeilla jotain muuta. Tein loppuverryttelyksi rullahieronnan. Tai no, hieronta on aika väärä sana kuvaamaan sitä tuskantaivalta, mutta siis avasin lihaskalvoja foam rollerin avulla. Ai hitto, kyllä tuli taas irvisteltyä ja hikoiltua (tuskanhikeä) siinäkin :D Jälkeenpäin oli tosi hyvä olo ensinnäkin siitä, etteivät lihakset tuntuneet lainkaan tukkoisilta rullailun ansiosta. Toiseksi, kuuntelin fiilistäni ja tein sen mukaan. Olin ylpeä itsestäni :) 

Sitten otsikon aiheeseen. Olen edelleen epävarma kehostani, mutta jotenkin tässä vaan on oppinut menemään päivän kerrallaan. Kutistumisajatukset pyörivät päässäni jokaikinen päivä, mutta olen oppinut jollain tavalla sietämään niitä. Ne pauhaavat päässäni, mutta joskus onnistun jopa ingnooraamaan ne. Tähän vaikutta hyvin paljon ulkopuolisilta saatava hyvä palaute. Olen saanut viime aikoina kuulla olevani mm. rohkea, ihana, kaunis, kuuma ja upea. Ilman tällaisia positiivisia sanoja en varmasti olisi näin pitkällä. Olen todella onnellinen siitä, että mieheni kehuu minua lähes päivittäin. Sen lisäksi myös muutkin läheiseni uskaltautuvat välillä avaamaan sanaisen arkkunsa tämän asian suhteen. En saisi kuulla ystäviltäni tai perheenjäseniltä tällaista kannustavaa palautetta, jos en olisi jo heti paranemisprosessin alussa puhunut asiasta melko avoimesti. Suosittelen samaa kaikille. Jotenkin se mörkö vain pienenee hieman ihan jo sillä, että sen nostaa pöydälle päivänvaloon. Myös tavoite paranemisesta kirkastuu automaattisesti, kun on muitakin, joille on tavallaan siitä vastuussa, että tavoitetta kohti mennään. Avautukaa ihmiset läheisillenne, ihan oikeasti! Itse en halunnut aiheesta puhua silloin, kun en oikeasti halunnut parantua. Jos siellä ruudun takana on sellaisia, jotka eivät halua läheisilleen puhua mitään, pyytäisinkin pohtimaan, mistä se johtuu. Etkö halua puhua, jotta saisit edelleen kaikessa hiljaisuudessa sairastaa rauhassa? Ei se tietenkään ole aina näin mustavalkoista, mutta kannustan silti pohtimaan asiaa.

Läheisen kanssa jutustelun ohessa nautittu herkku on paras herkku <3 Froyo omenakastikkeella.

Katkelmia menneisyydestä.

Muhun iski yhtäkkiä kummallinen olo. Jonkinlainen haikeus kai. Syksyisin usein tulee sellaisia oloja, koska syksyyn liittyy niin paljon muistoja. Tämä haikeus on kuitenkin erilaista. Nyt en muistele niitä syksyisiä päiviä, kun aurinko paistoi ja oli ihana leikkiä lehtikasoissa. Tai sitä syksyn tuoksua, joka tarkoitti kouluvuoden startanneen jo kunnolla. Nyt kaipaan viime syksyyn, kun olin vielä alipainoinen. Olisi niin paljon kivempi syödä, jos olisi pakko nostaa painoa. Tiedetään, aika (tai sairaus) on varmasti kullannut muistot. Ei se silloin ollut yhtään helppoa tai kivaa. Tässä katkelma päiväkirjastani viime kesän lopulta (kilomäärät olen muokannut pois):

"Eräs bloggaaja kirjoitti maagisesta xx kilon tavoitteesta  ja siitä, kuinka se ei sitten riitäkään kun sen saavuttaa. Meinasin kirjoittaa kommentin, että NIINPÄ! Itselläni xx oli aikoinaan pitkään tavoitteena. Alkuvuonna xx-1 tuntui hienolta tavoitteelta, ja ajattelin, että upeaan 
xx-2 lukemiin en tulisi enää todennäköisesti koskaan pääsemään. Kun vaaka yhtäkkiä näyttikin xx-3,5, en ollut uskoa silmiäni. Mitä ihmettä!? Ja tunsinko itseäni yhtään laihemmaksi? Entä onnellisemmaksi? Vapaammaksi? Kevyemmäksi? En, en, en ja en. Tämä kuvastaa hyvin katalaa sairautta. "

Sitä edellinen eli vuoden 2012 syksy oli vielä pahempaa aikaa. Silloin en ollut vielä löytänyt paranemismotivaatiota. En syönyt juurikaan, mutta kävin jumpassa ja lenkillä senkin edestä. 

"Kohta jo taas teilaan ajatukseni, koska enhän minä ole sairas. On täysin normaalia pohtia puolikuntoisena jumppaan menemistä, kun on syönyt alle 200 kalorin edestä koko työpäivän aikana. On ihan normaalia mitata ruumiinosiaan mittanauhalla säännöllisesti."

Oloni on todella ristiriitainen. Olen päässyt hyvin pitkälle, mutta jokin mua yrittää edelleen kiskoa takaisinpäin. En aio antautua sille, mutta on se jatkuva repiminenkin raskasta. Tulen surulliseksi näistä ajatuksista. En haluaisi enää joutua pyörittelemään näitä päässäni. En pääsisi enää pohjalle takaisin vaikka haluaisinkin (enkä siis halua!), joten on vain suunnattava ainoaan oikeaan suuntaan. Mutta milloin tämä kaikki muuttuu helpommaksi?

kuva

Kiire sen kun jatkuu!

Kiirettä pitää, joten en ole kerinnyt tännekään kirjoitella, vaikka haluaisin kyllä. Ajatuksia vilisee päässä vaikka muille jakaa, joten jaetaanpas sitten (ehe ehe...). Tykkään syömisestä, eikä syöminen itsessään enää ahdistaa yhtään niin paljon kuin ennen. Pystyn tekemään hätävalintoja, vaikkei haluamaani tuotetta löytyisikään. En väitä, että kaikki sujuisi syömisen suhteen täysin normaalisti, mutta olen jo aika pitkällä! Keho sen sijaan ahdistaa sitten senkin edestä. Varsinkin valokuvissa näen itseni valtavana norsuna. Se rusentaa psyykettä joka kerta. Harmittaa, että olen ollut ihmisten ilmoilla sen näköisenä. Vaikka peilistä olisikin katsonut ihan ok tyyppi, niin kuvan näkeminen muuttaa myös peilikuvan. Vähän samaan tapaan kuin vaakalukeman näkeminen muuttaa peilikuvan ihan heti. En muuten ole käynyt vaa'alla! Enkä kyllä uskaltaisi käydäkään... Odotan sitä päivää, kun peilikuvani ei ole enää vääristynyt, ja että mikään lukema tai valokuva ei muuttaisi suhtautumista itseeni. Toisaalta pelkään, ettei se nytkään ole enää vääristynyt, ja olenkin vain ihan oikeasti jo aika iso. Vaikka ääää miksi sillä olisi edes väliä!?

Ystäväni kertoi minulle, kuinka onnellinen hän on siitä, että syön nykyään. Se teki minutkin iloiseksi. On oikeasti aika ihanaa, ettei tarvitse aiheuttaa huolta ja turhautumista läheisissä. Toki edelleen kalvaa ajatus siitä, että nyt kukaan ei enää huomaa, koska en ole enää pieni. En ole enää se, jolla sanotaan "voi kun sä oot niin pieni!". En osaa vieläkään selittää, miksi sitä edes kaipaisin. Olen edelleen kasvoiltani jopa omasta mielestäni ihan kaunis, enkä ole ihmisenä muuttunut kuin korkeintaan paremmaksi jaksamisen ja pinnan lisääntymisen myötä. Miksi se pienuus on muodostunut niin tärkeäksi asiaksi, en voi ymmärtää itsekään. Jos jollain on avain tähän lukkoon, voisin lainata sitä, kiitos.

Sit vähän kuvia kertomaan enemmän kuin sanat :)

Turvajälkkäri, ampparijäde! Huomatkaa hieno kynsikokeilu ;)

Jotain muutakin kuin amppareita välillä!

Lounasruokalassa koulutuspäivänä. Ensinnäkin, söin kahtena päivänä tavallisessa linjastoruokalassa. Viimeksi tein niin varmaan keväällä, joten oli jo aikakin. Otin rohkeasti molempina päivinä, ja oli jotenkin ihanaakin syödä normaalisti! Siis ihan oikeasti katsokaa tuota keiton määrää! Ja kaverina pari palaa leipää :)

Tästä olen tosi ylpeä! Olin työn puolesta taas tien (tai siis raiteiden) päällä, ja otin jo pari kertaa himoitsemani wrapin aseman ärrältä. Tuo ei tosiaan ollut mikään makuelämys, mutta söin sen lounaaksi junassa oikein hyvällä ruokahalulla :)

Joo, näyttää pieneltä, mutta pointti tässä onkin se, että kehtasin ostaa kahvitauolla koulutuksessa hedelmien lisäksi myös keksin :) Iso juttu mulle tuossa tilanteessa!

Ainiin ja koulutuspäivän ruokailutilanteesta pakko muuten vielä kertoa yksi juttu. Ekana päivänä söin kanaa ja riisiä. Huomasin, ettei yksi tuttuni ottanut riisiä ollenkaan. Ahdistuin hetkeksi, koska ajattelin, etten minäkään olisi saanut ottaa, ja apua mikä läskipossu olenkaan! No, tämä tuttuni hakikin kolme palaa leipää ja osti vieläpä jätskin jälkiruuaksi. Siinä vaan itse mielessäni totesin, että hitto, toihan on just normaalia! Syö sitä, mitä mieli tekee. Jäi nälkä, otanpa lisää leipää. Kylläpäs on hyvännäköinen jätski tuolla naisella, ostanpa itsekin sellaisen. Niin sen pitäisi mennäkin! Mun pitäisi ehkä usemmakin käydä jossain lounaspaikoissa, jotta näkisin mallia normaaliin ruokailuun. Suosittelen samaa myös muille! Olen huomannut, että terveiden ihmisten kanssa ruokailusta saa oikeasti aika hyvää buustia. Sitä jännittää etukäteen tosi paljon, mutta sitten huomaakin, että mitään pahaa ei tapahtunut :)

Sinnetännetonne.

Voi morjens mikä viikko ollut tähän asti. Maanantai oli reissupäivä, joten työpvä venyi taas hieman. Päivä sisälsi kaksi melko intensiivistä palaveria, joten senkin puolesta oli uuvuttava päivä. Sitten tiistaina jouduinkin työterveyslääkärin kautta suoraan sairaalan päivystykseen, jossa sai istua takapuolensa puuduksiin. Ei mitään vakavaa periaatteessa ollut, mutta kuvantamisen vuoksi piti mennä heti. Kaikki kunnossa nyt ja lääkkeet kourassa. Päivystyksessä on tosi rankkaa, vaikka siellä lähinnä vaan istuu. Jotenkin vaan just se venailu ja epätietoisuus sekä sairauden ilmapiiri on kuluttavaa. Jos keskiviikkona ei olisi ollut tiedossa mielenkiintoinen päivä sekä erittäin pakollisia työjuttuja, olisin pitänyt sen toipumispäivänä. Well, no can do. Sitäpaitsi tunsin olevani aivan hyvissä voimissani oikeastikin :) Keskiviikko venyikin sitten about 14 tunnin päiväksi. Tänään oli koulutuspäivä, jota ennen ja jonka jälkeen piti vielä tehdä omia duunijuttuja. Huh, ihan hengästyttää. Ja kävin mä salillakin tänään (joka oli muuten taas aivan törkeän kivaa :)).

Pelottavinta on, ettei mua varsinaiseti väsytä. Vielä. Eilenkin kävin aivan ylikierroksilla, joten nukkumaan meno oli vaikeaa. Puuh. Vielä huomenna samanlainen päivä kuin tänään, ja varmaan pitää vielä vähän enemmän värkätä duunijuttuja koulutuksen ulkopuolella. Onneksi tällaisia viikkoja ei ole usein. En varmaan pitkään jaksaisi. Ja siis mulla on ihan jäätävä nälkä about koko ajan. Olen kyllä myös syönyt sen mukaisesti! Tiistaisen sairaalaepisodin vuoksi silloin jäi välipala väliin, ja sen jälkeen on vaivannut tämä pohjaton nälkä. Voiko jonkun yhden pikkujutun poisjääminen muka oikeasti vaikuttaa näin paljon? Ehkä tässä on nyt vaan ollut yksinkertaisesti ollut tosi kuluttavia päiviä. Eilenkin oli ihan tärinänälkä, vaikka ruokailusta oli vasta alle tunti :D No, lisää ruokaa koneeseen nyt vaan!

No kyl mä ehdin muutakin kuin kiirettä ;)