Asioiden jakaminen auttaa!

Puhuminen helpottaa. Sen totesin taas eilen. Olen alkanut avoimesti puhua läheisimmille kavereille ja ystäville tilanteestani, ja se tuntuu koko ajan vain paremmalta. Muistan edelleen ne hetket, kun olen hyvälle ystävälle kertonut jotain ja koko illan ahdistunut "voi ei miks mun piti mennä kertomaan" ajatuksen kanssa. Nyt tuntuu vain paremmalta, että kaikki elämässäni usein pyörivät ihmiset tietävät missä mennään. En tarkoita, että it's all about me tai että käyttäisin kaikki kahvitteluhetket jonain terapiasessioina. Ei, vaan puhun rehelliseti ja kerron, kun kysytään. Toki se ns. ensimmäinen kerta on vähän pidempi vuodatus (kuinka tähän on tultu, tilanne nyt ja kuinka tästä eteenpäin).

Haluan niin kovasti, että hoitoni käynnistyvät kunnolla! Aion ensi viikon tapaamisessa sanoa toivovani, ettei näin pitkää taukoa tule enää missään vaiheessa. En selviä yksin. Olen ollut jotenkin aivan hukassa nyt. Haluan jutella uuden rt:n kanssa ja tehdä kunnollisen pohdinnan aterioista, määristä ja kaikesta muusta. Haluan myös aloittaa jalkautuvan tukihenkilön kanssa mahdollsimman pian. Tässä on josjonkinlaista kekkeriä syksyn mittaan tulossa, joten olisi tosi tärkeää päästä harjoittelemaan esim. seisovasta pöydästä ottamista. 

Haluan parantua, mutta tarvitsen siihen todella paljon apua, tukea, neuvoja ja tietynlaista tiukkuutta. Toivon hoitohenkilökunnan resurssien riittävän siihen. 

Tulipa muuten mieleen, ettei mulla ole mitään käryä, paljonko tämä hoito tulee mulle maksamaan. No, selvinnee kun lasku pamahtaa postilaatikkoon :D

Twisted words

Just nyt mua ärsyttää niin armottomasti! Mä inhoon tätä, että joku ihan pienen pieni asia onnistuu saamaan mut täysin raiteiltani just ennen ruokailua. Tää ehkä kertoo kyllä kans siitä, että alkaa verensokerit olla jo niin alhaalla, että pienikin henkäys kaataa kupin nuri. 

Mua hävettää mun tunteet välillä, kuten esimerkiksi nyt. Ei ole normaalia alkaa melkein itkemään siitä, kun puoliso kehuu mun leipää hyvän näköiseksi. 

"Noi sun leivät näyttää aina niin hyviltä."
"Aijaa, mä jotenkin aattelin et nää on aika pieniä, mut ei kai sitten... Ehkä jätän puolet pois."
"No mitä v*ttua nyt taas!?!?"
"No kun jos sä sanot, että ne on hyvän näköisiä, ni sit ne on mulle liian isoja."

Voisin toistaa puolisoni sanat: mitä v*ttua? Eikä tosta välistä puutu yhtään repliikkiä. Miten voinkin kääntää noin kieroutuneesti kuulemaani.

Muistin tänään kuvata kaikki muut ruokailut paitsi iltapalan. Tai iltapalankin olisin muistanut kuvata, mutten kehdannut kun puoliso oli vieressä. Kuvissa olevien lisäksi söin muutaman ohuen kalkkunaleikkeen, 6 parmesanlastua (valmislastuja pussista), palan omenaa ja porkkanaa sekä palan lehtileipää. 

Aamupala

Lounas

Välipala

Päivällinen

 

Ateriasuunnitelmasta poikkeaminen aiheuttaa p*skan olon!

Viimepäivien syömiset ovat menneet aikalailla aivan päin helvettiä. So many excuses. Tosin ei pelkkiä tekosyitä, koska mun on oikeasti vielä tosi vaikea järkätä ruokailut normiaikataulusta poikkeavina päivinä. Se lieneen ihan ymmärrettävää vielä tässä vaiheessa. Nyt on jäänyt pari ruokailua väliin, joten se on aiheuttanut ahmintaa. Ei mitään hillittömiä määriä, kuten jo aikaisemmassa postauksessa mainitsin, mutta silti ahdistavaa se on. Ja huono juttu! Haluaisin pystyä noudattamaan aterioita. Eniten näissä harmittaa se, että todellisuudessa yksi ateria sisältää mulla yleensä vähemmän kaloreita kuin ne "korvaavat" herkut tai pikkunaposteltavat. Mieluummin vetäisin keittoannokseni kuin muutaman keksin tai muutaman palan suklaata.

Nyt on läskiahdistus ja huonovointisuus epäsäännöllisestä syömisestä, ihan perseestä. :(

Aamupala meni tänään niinkuin pitikin (kuten yleensä). Sekin meinasi kylläkin jäädä väliin, koska pahoitin mieleni juuri ennen sitä. Sain kuitenkin taisteltua ja laitettua aamiaista paskasta fiiliksestä huolimatta.

Tässä siis
2 dl rasvatonta jogurttia (laimennettu vähän juotavalla jogurtilla...)
2 lehtileipää (puolikas murettennu jogurtin sekaan)
1/4 tl levitettä + 2 ohutta kalkkunaleikkelettä + muutama suolakurkku
pala omenaa

Kummallisia tapoja

Havahduin taas siihen, kuinka hemmetin kaavoihin kangistunut olen. Outoja rituaaleja riittää. Edellinen rt:ni sanoi, että se on jo ensimmäinen askel huomata tilanne. Seuraava on rikkoa vanha toimintamalli. Miksi en pysty siihen? Siis ihan todella en pysty! Rt kysyi aina ärsyttäviä kysymyksiä, kuten "miksi?" No voi kettu jos sen tietäisin, en varmasti tässä olisi! Ärsyttävän noista miksi-kyssäreistä tekee se, että tiedän, että niitä on pakko alkaa oikeasti pohtimaan. 

Miksi
- en pysty puraisemaan kokonaisesta leivästä palaa vaan se pitää murentaa käsin ensin?
- en uskalla ottaa kaapista normaalikokoista lautasta tai lusikkaa?
- on helpompi ottaa ensin puolikas keksi ja sitten toinen puolikas sen sijaan, että ottaisin kerralla kokonaisen?

Jälleen kerran kysymyksiä olisi triljoona, mutta tässä nyt äsken käytännön tilanteessa esiin tulleet.

Nyt otin ekaa kertaa kuvan ruuastani ja ajattelin laittaa tännekin. Onpahan vähän väriä pelkän tekstin seassa.

Päivällinen: 
2 dl kasvissosekeittoa (1 dl vanhaa keltaista, 1 dl uutta vihreää, siksi oudon väristä :D)
0,5 dl broileria
1 lehtileipä (puolet murustettuna keittoon)+levitettä
jälkkäriksi porkkana (toinen puolikas jäi kuvasta) ja puolikas omena

Epäonnistunut vai onnistunut?

Mä niin haluaisin vain voittaa tän ahdistuksen. Välillä mä pystynkin siihen, mutta seuraavan kerran kun peiistä katselee liian suuri hahmo, ahdistun kahta kauheammin. Oon tosi onnellinen, että päätin uudelleen lähteä hoitoon, ja vieläpä että pääsin sinne, mutta miksei se voinut alkaa heti tiiviisti. Vielä 1,5 viikkoa seuraavaan tapaamiseen. Onneksi hoitaja oli myös sitä mieltä, että tulen tarvitsemaan tiivistä tukea. Toivottavasti se myös järjestyy, koska mä en halua joutua kituuttamaan pitkiä aikoja yksin. Se on aina mennyt niin, että kun olen lähtenyt joltain hoitokäynniltä, oloni on ollut todella luottavainen. Minuun on juuri valettu uskoa siitä, että minä ansaitsen parempaa. Usein käynnin jälkeen olen sallinut itselleni enemmän kuin tavallisesti. Se usko kuitenkin rapistuu hyvin nopeasti. 

Eilen projektini oli, että syön keksejä ja sipsejä hyvällä omalla tunnolla. Se onnistui syömisen aikana hyvin ja ah nam oli ihania herkkuja, mutta. Nopeasti maha täyttyi, turposi ja jumittui pinkeäksi. Ahdistus alkoi. Nyt harmittaa. Ja siis mua harmittaa se, että söin, eikä se että en pystynyt väistelemää ahdistuksen luoteja. Yhteen blogiin oli kommentoitu "syö ja kadu, syö ja kadu, syö ja kadu, syö ja nauti". Kommentoija oli joku syömishäiriön selättänyt. Mielestäni kommentti oli harvinaisen hyvä. Mutta kuinka kauan tuota katumista pitää kestää? Kuinka helvetin kauan mun täytyy jaksaa näitä v-mäisiä tunteita? Kuinka pitkään kestää, ennen kuin opin nauttimaan ja olemaan tyytyväinen itseeni? 

Kuinka kauan kestää, ennen kuin ymmärrän tavoitteeni olevan epäonnistua anoreksiassa? Tosin, olenko epäonnistunut anorektikko, jos olen sairastanut jo näin pitkään ja joutunut hengenvaaralliseen tilaan tämän takia? Olen käynyt pohjalla eli enkös silloin ole nimenomaan onnistunut? Ehkä mulle olisikin hepompi kääntää ajatus niin, että olen onnistunut anoreksiassa. Nyt uusi tavoitteeni on onnistua paranemisessa

http://marshallmashup.usc.edu/since-when-did-successful-money/

Kaikki peilit ovat rikki ja eka julkinen kuva

On se vaan niin jännä, kuinka jopa saman päivän aikana voin katsoa itseäni peiliin, ja yhtenä kertana haukkua itseni läskiksi paskaksi ja toisena katsoa ihan tyytyväisenä.Inhottavaa, kuinka ne hyvät fiilikset tulevat yleensä siitä laihuuden näkemisestä. Toivon jonain päivänä havahtuvani siihen, kuinka kamalalta olen näyttänyt. Näen kyllä joissain kuvissa oman laihuuteni, mutta vielä en osaa katsoa sitä kauhistellen. Ainakaan yleensä. Joskus olen säikähtänyt, mutta se on nopeasti väistynyt mielihyvän tieltä. Tosin olen joskus vaihtanut baarivaatteet toisiin, koska kylkiluuni ovat näkyneet mielestäni liikaa. Tämän sairauden nimi pitäisi olla ristiriitamus maximus.

 Jos joku kysyisi, miksi julkaisen kuvan itsestäni, en osaisi vastata siihen. Tässä nyt kuitenkin on.

Mitä haluaisin uskaltaa syödä?

Haluaisin uskaltaa syödä vielä jonain päivänä
- muromysliannoksen
- speghetti bolognese ravintolassa
- lehtipihvin, lapsuuden vakkarilemppari
- pizzan ravintolassa
- irtokarkkeja just niin paljon kuin tekee mieli, vaikka kilon :)
- kokonaisen suklaapatukka kerralla
- nuudeliannoksen ravintolassa (kerran jo uskalsin syödä niitä kotona muutenkin kuin närppien puolison lautaselta)
- subwayn tai picnicin patongin
- kokonaisen pullan tai munkin 
- risottoa
- hodarin :D

Haluaisin myös uskaltaa
- ostaa sipsejä tai juustonaksuja(!) ihan vain itselleni
- olla pilkkomatta ruokia pakonomaisesti
- juoda lasillisen maitoa tai kaakaota
- käyttää muitakin kuin turva-astioitani (tähän olen jo pari kertaa pystynyt, mutta olen palannut taas samoihin)



Uskalluslistaan voisi lisätä monta muutakin isompaa asiaa, kuten painonnostamisen hyvinvointipainoon asti, mutta ne isommat uskalluksen aiheet ovatkin aivan oman kirjoituksen vaativa aihepiiri. 

Saa nähdä tulisiko tästä jonkinlainen haastelista, josta voi pikkuhiljaa ruksia kohtia yli :) Siihen tarvitsen kyllä hurjasti tukea ja ehkä ns. luvan vaikkapa rt:ltä. Vaikka mihin mä lupia tarvitsisin? Niinpä.