Valivalivalivalivali...

Ihan pakko avautua, koska niin moni asia ärsytttääääääää!

Mua ärsyttää mm. se, että...

...mulla on jumankauta koko ajan kylmä! Mun sormet on kuin jääpuikot varpaista puhumattakaan, ja joka päivä tärisen kylmästä sisälläkin.

kuva

...olen lähiaikoina näyttänyt kaikissa valokuvissa aivan retardilta.

kuva

...en saanut toissayönä unta, joten eilen jännitti mennä nukkumaan.

...olen ollut yhden työystävän tukena niiiin monesti tietyissä jutuissa, ja nyt hän teki melkeinpä saman p*skan minulle.

...mulla on taas monena päivänä ollut olo, että iskeekö flunssa. Taas. Sanoinko jo, että taas?

...olen ollut aivan uskomattoman väsynyt/uupunut jo pidempään. Mulla on ollut paljon vatsavaivoja, jotka ovat herättäneet useaan kertaan pitkin yötä, joten ei varmaan ihmekään.

kuva

...joka kerta, kun netistä bongaan haluamani tennarit, niitä ei ole mun kokoa enää :(

...en saa aikaiseksi mennä ottamaan uutta tatuointia. Kuvat ja kaikki ovat kulkeneet jo kuukausia laukussa mukana, mutta argh en osaa päättää, mihin menen sen ottamaan! Saa suositella hyvää mestaa Helsingissä :D

...ulkona on tuullut jo monta päivää nin prkleesti, että tukka lähtee päästä. Koitapa käyttää jotain hiton huulikiiltoa siinä sitten, niin!

kuva

...kumpikaan mun läppäreistä (työ ja oma) ei välillä ota kosketusta mun sormenpäistä. Yksi teoria on, että ne on niin kylmät, ni touchpad ei tunnista. Hv.

...Summer Soundilla kestää niin ---tanan kauan julkaista artisteja >:|

...en tiedä, ketä äänestäisin. Vaalikoneista mulle tulee aina persuja, piraattipuolelaisia tai muutos 2011-ehdokkaita :DDD No siis joo, joistain asioista olen samaa mieltä (selvästikin), mutta sitten taas heillä kaikilla on päinvastainen linja joistain muista minussa tunteita herättävissä asioissa. Äh. Onko muita päättämättömiä?

...mulla on edelleen ihan hirveä määrä kaikenlaisia typeriä fyysisiä oireita arjessa mukana (rytmärit, rintakipu, hengenahdistus, pahoinvointi, huimaus jne jne jne). Ja siis kaikkia ei tietystikään ole koko ajan ja samaan aikaan, mutta kuuluuko noita nyt normaalisti olla edes melkein joka pvä jossain vaiheessa...

...mun kädet ja etenkin sormet on kuivat, vaikka rasvaan niitä monta kertaa päivässä.

Noniin, riittäisköhän taas jo tällä erää :P Ens kerralla teen jonkun happyfaceparastajustnytelämäonihanaajeeee-postauksen, i promise! :D

kuva

Pääsiäisreissun kuuulumisia :)

Jälleen oli perinteisen pääsiäisreissun aika. Mukaan kahden yön minilomalle lähtivät puolisoni sekä vanhempani. En stressannut tällä kertaa syömisten osalta juuri ollenkaan. Viime vuoden samaisen matkan postauksen voi kurkata täältä. Silloin oli meininki hieman eri, joten oli jälleen hieno huomata, kuinka paljon olen edistynyt :) En voi väittää, etteikö tieto painoni laskemisesta olisi ollenkaan vaikuttanut tähän huolettomampaan fiilikseen, mutta se oli kuitenkin vain pieni osa. Oli ihan superkiva matka, josta tässä vähän koostetta:

Ostin etukäteen evääksi ilta- ja välipaloja varten pari Skyriä, Alpen-patukoita, mantelimaidon ja prodepatukan. Ennen lähtöä söimme kevyen lounaan vanhempieni luona. Hotellille päästyämme söin välipalaksi Skyrin ja Alpen-patukan.

Perille pääsyn jälkeen oli pari tuntia aikaa ennen päivälliselle lähtöä. Päivällispaikka oli sama kuin viime vuonna, ja otin jopa saman annoksen, koska se oli muistaakseni tosi hyvää viimeksi. Nyt se oli vielä parempaa (paitsi riisi, se oli aika kuivaa), koska pyreitä ja kastiketta oli maltillisempi määrä kuin viimeksi.

Kasvisvartaita, villiriisiä ja kasvispyreitä.

Seuraavasta olen äärimmäisen ylpeä: otin jälkiruuaksi jäätelöpallon! Tämä ravintolajälkkäri on haastelistalla kummitellut jo vaikka kuinka pitkään, enkä ollut saanut sitä toteutettua kunnollisen lämpimän ruuan jälkeen (salaatin jälkeinen cookie ei ollut niin hc ;)). Nyt otin, ja iso annos olikin - ainakin mun silmissä! Onneksi muitakin lusikoita kipossani kävi, joten pääsin helpommalla, heh. Meinasin jättää vähän syömättä, mutta rohkaistuin ja kauhoin viimeisetkin pisarat ihanasta päärynäjädestä. Noms!

Iltapala ekana iltana jäi vähän olemattomaksi, koska ylläolevat ruuat painoivat vatsassa. Söin kuitenkin puolikkaan proteiinipatukan ja kourallisen sipsejä.

Aamupala oli, kuten yleensä, ihana hotellin aamiainen. Kummankaan aamun aamiaisesta ei ole kuvaa, mutta molemmat setit olivat aika samanlaiset: 2 pientä leipää päällisineen, munakokkelia, puuroa, hedelmäsalaattia, kuivattuja hedelmiä ja maistiaiset puolison leivoksista. Paljon vapaammin pystyin ottamaan kuin koskaan aiemmin! En esimerkiksi mennyt ollenkaan hämilleni, vaikka ruisleipää ei ollutkaan vaan ruissämpylää. Vielä on varaa kasvattaa annoskokoja noissa, mutta silti olin oikein tyytyväinen itseeni!

Sitten oli nopean lounaan aika. Kauhistelin, kun aikaa oli vain vartin verran ennen kuin piti lähteä yhteen paikkaan porukalla, mutta otin kahvilasta kanawräpin (tai rieskarulla, mikälie). Täytettä oli todella paljon. Reilu puolet söin ja hyvää oli! Nopeasti syöminenkään ei tuottanut ongelmia. Itseasiassa syön nykyään mielestäni yleensäkin jo liian nopeasti...

Hotellille palattuamme söin Skyrin, omenan ja Alpen-patukan. Illallisella söin kanaa ja kasviksia. Iltapala jäi taas vähän pieneksi, mutta söin mantelimaidon kanssa jonkun patukan, en nyt muista minkä.

Lähtöaamun aamupala koostui samanlaisista komponenteista kuin aiemminkin. Paluumatkalla vaihdoin lounaan välipalaksi ja söin Skyrin, omenan ja palan prodepatukkaa. Maistoin myös tuoretta leipää, jonka äiti osti huoltoasemalta. Kotona söin broileri-makaronilaatikkoa pakkasesta, ja se on edelleen vaan niiiin hyvää! Pitää tehdä uudelleen joku kerta. Siitä kerroin enemmän täällä.

Matka sujui hyvin ja akkuja tuli ladattua! Yksi melkein itku ja toinen pieni tuohtuminen tuli, kun isäni onnistui möläyttämään seuraavia ravintolassa:
"Noniin sit pitääkin mennä huomenna kuntosalille kuluttamaan nää kaikki kalorit!"
ja
"Tällä matkallahan lihoo!"
No, hän tietysti puhui vain itsestään, eikä ajatellut ollenkaan sanomisiaan. Tuo eka kommentti meni pienellä hengittelyllä, mutta jälkimmäisen kohdalla olimme juuri saamassa ruokamme, joten ajoitus oli aika huono. Siinä sitten kyynelet alkoivat kihota silmiini, kun äitini kysyi että mikä on. Sanoin, että eihän täällä voi syödä kun vaan lihoo. Siitä äitini sanoi myös aika typerästi:
"Hei sä olet jo tuollaisen yli, et sä enää voi noin reagoida. Olet päässyt paljon pidemmälle!"
Tiuskaisin, että "sinäkö sen määrittelet??!!". Vaikka olisin kuinka pitkällä toipumisessa, ei se tarkoita sitä, etteivätkö tietynlaiset puheet voisi edelleen triggeröidä tunteita ja ahdistusta.

No, sain itseni koottua ja syötyäkin, vaikka hetkellisesti ahdisti aika paljon. Tiedän, ettei kumpikaan vanhemmistani tarkoittanut pahaa, mutta otin kyllä kierroksia etenkin jälkimmäisessä tilanteessa, Selvillä vesillä en siis vielä ole, mutta sain itseni kuitenkin koottua paljon nopeammin kuin aikaisemmin. Ja tosiaan varsin pienellä ahdistuksella meni koko reissu! En voisi olla tyytyväisempi :)

Ja hei pakko vielä mainita, että söin joka päivä suklaata parin konvehdin verran. Ihan vain, koska oli tarjolla ja teki mieli :)

Toivottavasti muidenkin pääsiäinen on ollut yhtä onnistunut ja mahdollisimman ahdistusvapaa! Nyt syön vähän mämmiä ekaa kertaa tänä pääsiäisenä, joten heippa! :)

Ihan itte tein ja söin ja hyvää oli!

Töiden jälkeen ohjelmaan kuului tänään makaronilaatikkoa, Scrabblea ja sanaristikoita. Ja ikää oli? :D Anyways, tein toooosi hyvää makaronilaatikkoa pitkästä aikaa. Tällä kertaa käytin broilerin jauhelihaa, koska halusin itsekin syödä laatikkoa (jauheliha on semisti nou nou-listalla, koska se on punaista lihaa). Ihan kuin ketään kiinnostaisi perus makaroonilootan resepti, mutta kerronpa sen silti :B

400g broilerin jauhelihaa
n. 300g tummaa makaronia (silmämääräinen määrä about ehkä tuon verran)
n. 300g pakastevihanneksia (ei oikeasti mitään käryä, paljonko kilon pussista mukaan heitin)
1 sipuli
7dl rasvatonta maitoa
2 kananmunaa
mausteita (suola, pippuri, yleismauste, cayannepippuri)
kasvisliemikuutio
ketsuppi
margariinia voiteluun
juustoraastetta

Laita vesi kiehumaan, ja sinne sit suolaa sekä kasvisliemikuutio. Kuplien tullessa makaronit perään niin, että vähän roiskuu kiehuvaa vettä kädelle. Kuuluu asiaan. Heiluttele makaroneja aina välillä kattilassa näön vuoksi. Kiehauta vähän vettä yli liedelle. Kuivaa äkkiä rätillä ja aiheuta kamala käry. Kokeile, ovatko makaronit kypsiä. Makrujen kanssa ei kannata käyttää samaa kikkaa kuin spagetille - ei nimittäin tartu seinään vaikka kuinka viskoisi. Kannattaa jättää vähän al denteksi, niin ei tule makaronimössöä. Heitä pari makaronia lattialle koiralle, ihan tarkoituksella. Valuta vesi pois ja hulauta kylmässä vedessä, jotta kypsyminen hidastuu. 

Pilko sipuli ja itke vähän. Jos haluat välttää sipulin hajun sormissa, laitta muovipussi käteen. Ei kätevää, mutta eipähän haju tartu. Ruskista broilerin jauheliha ja heitä samalla mausteita satunnaisesti, mistä nyt tykkää. Viskaa sipulit mukaan jossain vaiheessa, kun broileri ei ole enää vaaleanpunaista. Kun sipulit ovat hetken ottaneet lämpöä, truuttaa pieni läjä ketsuppia perään. Lisää vihannekset. Lisää mausteita ja ketsuppiakin silleen, että näyttää kuin olisi käytetty vaikka tomaattipyreetä tai muuta hienoa. Maista jossain vaiheessa ja polta kieli.

Ainiin ja laita uuni jossain vaiheessa päälle, 200 astetta on ihan hyvä, tai 175.

Tee munamaito eli sekoita maito ja munat, yllättäen. Ja mausteita kans. Vaikka suolaa ja pippuria. Ja paprikamaustetta. 

Ota uunivuoka. Totea se liian pieneksi ja vaihda toiseen. Totea se liian laakeaksi, mutta menköön. Voitele vuoka kevyesti margariinilla. Tai ole anorektikko ja käytä rasvan sijasta leivinpaperia. Itse en ollut enkä käyttänyt. Laita makaronit ja broilerisetti vuokaan, sekoita. Lisää munamaito tasaisesti päälle. Laita uuniin, sinne keskitasolle kuten aina kaikki. 

Odota. Tuijota uunia. Kuvittele katseesi kypsyttävän laatikkoa. Jatka tuijottamista. Jossain vaiheessa tsekkaa tilanne munamaidon hyytymisen suhteen ja lisää samalla juustoraastetta päälle. Odota sitten vielä sen verran, että juusto on sulanut. Yhteensä tähän uunissa olemiseen menee aikaa 45-60min. 

Ota uunista yhdellä patakintaalla ja totea laatikko liian painavaksi yhdellä kädellä nostettavaksi. Päätä kuitenkin ottaa riski, koska toinen kinnas on kuitenkin 1,5 metrin päässä. Suorita ulos ottaminen nopeasti ja tue vähän paljaalla kädellä. Hoida palovammaa juoksevan kylmän veden alla samalla kun laatikko hieman vetäytyy.

Esittele lopputulos ylpeänä puolisolle/kaverille/koiralle/instagramissa/peilikuvalle/naapurille. Jollekin on pakko brassailla.

Ja sitten se tärkein: syö! Vaikkapa ketsupin, tuorekurkun ja raejuuston kera. Oli hyvää, tykkäsin erityisesti kasvisten määrästä, toi kivasti väriä ja monipuolisuutta :)

Mietteitä salilta.

Menin tänään reilun kolmen viikon sairastamisen jälkeen ekaa kertaa salille. Kerran olen käynyt lenkillä, mutta muuten en ole oikein liikkua uskaltanut tai pystynyt, niin kipeä olen ollut. Oli kuitenkin aika tyhmä salikäynti. Mua alkoi niin masentaa kun tuli sellainen olo, että ei tästä ole mitään hyötyä. Fiilis alkoi lässähtää siitä, kun taas se yksi supermuija oli samaan aikaan salilla. Hän on laiha ja jäntevä, vahvan näköinen. Sitten katsoin itseäni peilistä. Olen pehmeä kuin pullataikina. Joka paikasta tuntuu ja näyttää tursuavan vähän ylimääräistä. Haluaisin niin kovasti kiinteytyä. Olisin aivan tyytyväinen tämänhetkiseen kokooni, jos olisin timmimpi. Tai niin ainakin uskottelen itselleni.

Se tyttö oli taas salilla jo huhkimassa kun itse aloitin lämmittelyn, ja siinä vaiheessa kun tein loppuvenytyksiä, hän aloitti vielä uusia lihasryhmiä. Huoh. Tuli niin huonommuuden tunne. Ei musta sen näköistä saa näillä salikäyntimäärillä. Edelleen voimassaoleva liikuntasuunnitelma on kahteen liikuntakertaan, joista vähintään toisen olisi oltava jotain sosiaalista tekemistä. Ja rehellisesti sanottuna, ei mulla aina edes tunnu olevan aikaa tai jaksamista enempään. Tai siis, aikaahan varmasti olisi. En vain yleensä jaksa, jos olen esim. lähtenyt vitosella alkavalla kellonlyömällä aamulla kotoa, ja tulen viiden jälkeen iltapäivällä takaisin. Lisäksi nautin töiden jälkeen kavereiden näkemisestä (monetko kerrat laistin siitä päästäkseni kolmeen jumppaan), kirjojen lukemisesta, hengailusta, ajan viettämisestä puolison kanssa, telkkarin katsomisesta...Ehkä olen sitten vain laiska, kun keksin tuollaisia tekosyitä. Vai ovatko ne tekosyitä vain sairaan puoleni mielestä?

Olen aina ollut todella tuloshakuinen ja tavoitteellinen. Siksi jäinkin miettimään, että onko liikunnassa mitään järkeä, jos sitä harrastaa sen verran vähän, ettei se varsinaisesti vaikuta mihinkään? Ihan typerä kysymys, mutta tuo nyt pyörii mielessäni. Entinen kilpaurheilija sekä sittemmin muuten vain liikunta-addikti (osin tietysti sh:n sanelemana) - pystyykö tällä taustalla koskaan liikkumaan pari-kolme kertaa viikossa "omaksi iloksi"? En tiedä, se taitaa jäädä nähtäväksi.

kuva

Naisellisuudesta sananen.

Olen aihetta sivunnut, mutta nyt kirjoitankin koko postauksen aiheesta sopivasti naistenpäivän kunniaksi :)

Kun olin yläasteella, käytin aina todella tiukkoja vaatteita. Mitä tiukempi, sitä parempi. Hameen helmassa lisäksi mitä lyhyempi, sitä parempi :D Sain paljon kehuja takapuolestani, joten halusin tietysti korostaa sitä. Lisäksi korostin rintojani käyttämällä kaikenmaailman topattuja push up-rintsikoita. Voi morjens nyt kun miettii, haha. No anyways, näin oli. Tiesin tismalleen, minkälainen kaula-aukon pitää olla, jotta rintavarustus tuli mahdollisimman hyvin esiin. Oonniinläski-hokemat olivat kehissä toki, mutta se ei missään nimessä tarkoittanut, että olisin käyttänyt löysiä vaatteita. Ellei sitten jotain supercooleja kollareita tai jotain ;) Sitten kun lukion puolivälissä laihduin rajusti, muistan kun yksi koulukaveri kysyi, mihin tissini ovat kadonneet. Edelleen käytin push upeja, mutta kun ei ollut kauheasti mitä kohottaa, niin aika typerältähän se näytti. 

Ensimmäisen paranemisyrityksen aikana painoa tuli reilusti lisää, ja sain takaisin muotoja niin rintoihin kuin pyllyynikin. Eräs ystäväni totesi, että munhan pitäisi olla vain onnellinen, kun muotoja on juuri oikeissa paikoissa. Se on niin totta! Vaikka kuinka tuhahtelen epäuskoisesti niille, jotka valittelevat lättäpyllyjään ja sanovat haluavansa pyöreät pakarat, niin kyllähän yleisesti ottaen pyöreä booty saa enemmän kehuja kuin seinään törmännyt malli. Ja entäs kumpi näyttää paremmalta: sopivasti povea vai täysin littana rintakehä? Miksi siis häpeäisin muotojani? Keksiikö joku syytä? Jos sivuutan sairauden äänen, niin en keksi minäkään. (Ja älkää käsittäkö väärin, jokainen vartalo on kaunis, olipa se horisontaalisesti mihin suuntaan vain, pointtina tässä siis se, minkälainen kroppa sattuu olemaan silloin, kun on normaalipainossa ja terve)

Toissakesänä ollessani taas pohjalukemissa painon suhteen, tykkäsin kulkea ilman rintsikoita etenkin kesällä. Jos paita sen vaati (= näytti säädyttömältä ilman), käytin nippel coverseja tai sitten urheilutoppia/alustoppia. Yhdet ilman toppauksia olevat olkaimettomat rintsikat olivat välillä käytössä, mutta muuten kuljin onnellisesti ilman rintsikoita. Nyt olen joutunut myöntämään itselleni, että rintsikoiden aika taitaa olla taas tullut. En ole missään vaiheessa ajatellut, että haluaisin näyttää pikkulapselta tai että kaipaisin jotenkin lapsena olemista (jotkuthan sairastuvat anoreksiaan sen vuoksi), mutta jossain vaiheessa ajattelin, että haluan rintojen pienennyksen. Ai miksikö? Koska pienemmillä rinnoilla näyttää laihemmalta, ja lähtisihän siinä vähän painoakin. Öööö mitä! Ei tuollaisia typeriä ajatuksia enää, kiitos! Jos minun vartaloni on sellainen, että normaalipainoisena siihen kuuluu myös muotoja, niin so be it! 

Näin naistenpäivän kunniaksi tein päätöksen, että menen ostamaan itselleni uudet rintaliivit. Ehkä jopa kahdet, joista toiset ovat basic ja toiset korostavat :) Aion alkaa opetella hyväksymään naisellisuuttani ja opetella myös nauttimaan siitä. Who's with me? 

kuva

Kuvia ja turinaa.

Vois nämä vaivat jo alkaa loppua! Ensin olin pitkään jäätävässä tulehduksellisessa flunssassa ja nyt sitten antibioottikuureista tuli vielä mm. mahan sekoilu. Yhtenäkin yönä juoksin varmaan 6 kertaa vessaan, ei hyvää päivää. Päiväsaikaisista käynneistä en ole edes pystynyt pitämään lukua. Hirveitä vatsan kouristuksia, joista tulee kylmä hiki ja pitää vaan yrittää hengitellä, ettei pyörry. Jokaiseen päivään olen lähtenyt aika varovaisesti kuulostellen, ja tänään on jo vähän parempi meininki. Josko se tästä!

Sit jauhan kuvien pohjalta satunnaista settiä.

Ruokaostoksia yhdeltä päivältä. Noi oli siis vain täydennysostoksia eli syön kyllä ihan ruokaakin ;D Mutta joo, silti tuli kyllä vähän sellainen fiilis, että pitikö nyt sit kaiken olla sitä kaikista kevyintä. Rasvatonta ja sokeritonta. Mutta sitten toisaalta...

...söin samana päivänä äitini tekemää aasialaista risottoa. Ei ollut tarkempaa tietoa sen sisällöstä, mutta söin silti hyvin, ja hyvältä maistui! Risotto ja kaikki vuoka-/laatikkoruuat ovat jotenkin vaikeita, koska yleensä niissä ei ole kasviksia niin paljon kuin haluaisin (ellen siis ole itse tehnyt :P). 

Äiti toi toissapäivänä tuoretta leipää kaupasta. Tajusin juuri, että jos riisikakkuja ei lasketa, niin en edes muista, milloin viimeksi olisin syönyt muuta kuin ruisleipää. Paitsi kylässä maistoin patonkia, mutta ei sitä lasketa, kun se oli maistiainen vain. Ai että oli hyvää! Pitääpä skarpata sen suhteen, etten täysin jumahda tummaan leipään. Alunperinhän oli tarkoitus, että edes kerran päivässä syön vaaleaa leipää. Vähän "jäänyt". Mutta toi leipä, ah nam <3

Tässä iltapalakuvassa on sitä samaista vaaleaa leipää sekä jogurttia. Oli vaan kivan näköinen annos, että otinpa kuvan. Tai no, silloin se näytti livenä kivalta, ei se kovin hehkeä tuossa kuvassa kyllä ole, heh.

Ja sitten loppukevennyksenä kuva, jonka otin hesarista yksi päivä. Mun lemppareita tuolla nimilistalla ovat Puromatti ja Tilli. En voi muuta sanoa kuin että eivätkö vanhemmat yhtään ajattele, että kuinka paljon sitä lasta pilkataan nimensä vuoksi! Okei, nykyään on paljon erilaisia ja erikoisia nimiä, mutta lapset on lapsia. Lapset keksivät lällättelyriimejä tavallisemmistakin nimistä. Kuulen jo korvissani "Tilli, Tilli, oot ihan silli!" :D 

Joo, ei mulla muuta. Moikka!

Kiusaajan ja kiusatun tunnustuksia.

Jenin postauksesta ((klik) tuli niin paljon ajatuksia kiusaamisesta, että pakko kirjoittaa itsekin aiheesta. En nyt muista olenko kirjoittanut muuta kuin yksittäisiä ilkeitä lauseita, jotka menneisyydessä kummittelevat. Jos olen kirjoittanut enemmänkin aiheesta joskus jo, niin ihan sama, kertaus olkoon opintojen äiti ;D

Minä olen ollut sekä kiusattu että kiusaaja. Ensin ensimmäistä, sitten jälkimmäistä. Jos en olisi ollut kiusattu, en välttämättä olisi ollut myöskään kiusaaja. Itseni kohdalla näillä on selvä yhteys. Epäloogista? Tavallaan. Luulisi, että kun on kokenut syrjityksi tulemisen ja ilkeitä sanoja, yksinäisyyden, ei tekisi sitä kenellekään muulle. Väärin. Kun on joutunut kiusaamisen kohteeksi, se laskee itsetuntoa todella paljon. Sen nostamiseksi tekee myös vääriä tekoja. Kun pääsinkin taas coolien tyyppien joukkoon, stereotyyppisesti pönkitin huonoa itsetuntoani osallistumalla kiusaamiseen. En ole todellakaan ollut pahimmasta päästä kiusaajana, mutta ulkopuolelle jättäminen ja ns. bitchmäiset piilov*ttuilut eivät todellakaan ole oikein. Itselläni kiusaajan rooli tuli myös aikalailla siitä, että yhden syrjiminen luo yhteenkuuluvuuden tunnetta siinä porukassa, jotka sitä tekevät. Jos halusi kuulua jengiin, ei voinut kaveerata kiusattujen kanssa. Ja toisaalta, juuri se yhteenhitsautumisen tunne on melko huumaava.

Kaikki siis alkoi siitä, kun vaihdoin koulua. Sain kavereita ja pari ekaa vuotta menikin ihan hyvin. En vieläkään tiedä, mitä ihmettä tapahtui. Meillä oli luokallamme suht tiivis porukka, johon kuului about 6-7 tyttöä. Yksi heistä, sanotaan vaikka Maija, oli meillä yökylässä la-su, ja meillä oli tosi hauskaa! Pelattiin, naurettiin, juoruttiin, syötiin herkkuja. Maanantaina kun menin kouluun, ja heitin jonkun yhteisen vitsin yökylään liittyen Maijalle, sainkin vastaukseksi jonkun tuhahduksen. Silloin tämä porukka blokkasi mut ulos ja olin melkein kaksi vuotta yksi heidän silmätikuistaan. Mulla ei ole ihan oikeastikaan mitään hajua vieläkään siitä, että mitä hittoa oli tapahtunut. En ollut ainakaan yökylän aikana huomannut, että Maija olisi jotenkin ärsyyntynyt muhun. Mua hävetti tosi paljon tämä ulos sulkeminen, joten en muistaakseni kertonut edes kotona mitään. Olin vain tosi surullinen. Jouduin alkaa hengaamaan niiden ei-niin-suosittujen tyttöjen kanssa. Aina välillä meni ihan hyvin, mutta tosiaan melkein kaksi vuotta sitä kesti. Se oli sellaista porukasta sulkemista, selän takana puhumista jne. Haluan korostaa, että minua ei todelakaan kiusattu niin kovakouraisesti kuin minkälaisia tarinoita olen lehdistä ja blogeista lukenut. En siis voi kuin kuvitella, miten pahasti se vaikuttaa, jos kokee todellista väkivaltaa henkisesti tai fyysisesti. 

kuva

Sitten taas tapahtui jotain. Ehkä kaikki kasvoivat henkisesti, ehkä he huomasivat, etten olekaan tyhmä, en tiedä. Aloin käyttää tiukkoja vaatteita ja meikata, joten pojatkin alkoivat kiinnittää muhun huomiota. Se varmasti vaikutti myös. Sitten olinkin taas osa vanhaa porukkaa, ja siihen jäin. Kun aloin kuulua suosittuihin, oli täysin luonnollista mukamas alkaa hyljeksiä ei-suosittuja. Erityisesti mua kaduttaa se, että ne ei-suositut olivat ottaneet mut mukaan porukkaan ja olleet mulle kavereita, mutta heti kun löysin "parempaa seuraa", hylkäsin heidät. Jos olin jonkun ei-suositun kanssa vaikka kahdestaan, juttelin kyllä ja olin ihan mukava. Mutta heti kun muu porukka ilmaantui paikalle, vaihdoin heidän seuraansa. 

Joudun myöntämään, että yhä aikuisiälläkin löydän itsestäni sen kiusaajan aina välillä. Se tosin vahvistuu vain, jos muitakin lähtee siihen mukaan. Jälleen se yhteenkuuluvuuden tunteen ihanuus tai tarve iskee joskus. Mulla ei vieläkään ole mikään paras mahdollinen itsetunto, mutta on se todella paljon parempi kuin ennen. Olen kuitenkin niin vahva, että voin myös puolustaa heikompia. Puolustan myös niitä ns. ärsyttäviä tyyppejä, jos olen oikeasti eri mieltä kuin muut. Mutta jos muakin joku tyyppi ärsyttää ja muut ovat samaa mieltä, niin kyllä osallistun siihen p*skanjauhamiseen. Valitettavasti. 

Kaikki tämä on vaikuttanut muhun hyvin paljon ihmisenä. Näiden kokemusten vuoksi mulla oli pitkään turvamuuri ympärilläni, jota oli kenenkään vaikea rikkoa. Olen oppinut vuosien myötä laskemaan sitä, koska olen huomannut, kuinka paljon enemmän saan itselleni kun annan itsekin enemmän. Olen oppinut luottamaan ihmisiin uudelleen. Jotain pientä tästä on kuitenkin jäljellä, koska olen kuitenkin monesti kuullut olevani pelottava, jos mua ei tunne. Se tuo minulle valtaa, jota olen oppinut käyttämään hyväkseni. Pyrin olemaan uusille ihmisille tosi kiva ja mukava, mutta toisaalta on tilanteita, joissa on hyödyksi vaikuttaa ensin kovalta ja kylmältä. Lämmin ilmakin tuntuu lämpimämmältä, jos tulee kylmästä... Vaikea selittää, jos ei heti ymmärrä, mitä tarkoitan :)  

kuva

Huh. Don't hate me, vaikka teinkin tällaisen tunnustuksen. :D Toivottavasti joku voi samaistua ja ymmärtää, mistä puhun.